Miltä keskenmeno tuntui?
Nyt kun keskenmenosta on kulunut tarpeeksi pitkä aika eli puolisen vuotta, uskallan kirjoittaa aiheesta. Pystyn kirjoittamaan tästä itkemättä, mikä on mulle jo tosi iso saavutus. Toki kurkkua hieman kuristaa kun palaan ajatuksissani siihen päivään, mutta enää ei satu ihan niin paljon.
Kuten edellisestä postauksestani saatoitte lukea, sain viime huhtikuussa varhaisen keskenmenon. Kyse oli toisesta IVF-hoidosta ja meidän kolmannesta alkiosta. Ensimmäistä kertaa raskaustesti oli positiivinen ja odotukset pomppasivat samantien taivaisiin, huolimatta kaikista yrityksistäni pysyä rauhallisena.
Muistan sen illan ja sen raastavan tunteen erittäin hyvin. Katsottiin telkkaria sohvalla löhöillen ja mun olo oli tosi hyvä. Sitten piti käydä vessassa ja… yhtäkkiä aika tuntui pysähtyneen. En pystynyt hetkeen reagoimaan mitenkään. Kurkkua kuristi, rintaan sattui, hengitys salpaantui. Tiesin samantien mistä oli kyse, vaikka alkuraskauden vuodot ovatkin aika yleisiä. Jostain syystä olin heti varma, että raskaus meni kesken.
Oireita ei vielä silloin ollut eli kaikki tuli yllätyksenä. Ikävänä sellaisena. Noin tunnin kuluttua alkoivat järkyttävät kivut ja alavatsaa alkoi kramppaamaan säännöllisin väliajoin. Yöllä en pystynyt nukkumaan vaikka kaikki apukeinot oli otettu käyttöön: kauratyyny, vahvat kipulääkkeet, halit ja paijaukset.
Paluu lähtöruutuun
Seuraavana päivänä ilmoitin lapsettomuusklinikalle vuodosta ja ne passittivat minut verikokeisiin tarkistamaan oliko HCG-arvo laskenut. Olihan se. Parin päivän päästä sain tietää arvon olevan 18 ja hoitaja vahvisti: valitettavasti raskaus on mennyt kesken. Luulin, että parin päivän aikana olin jo sisäistänyt asian ja tottunut ajatukseen, mutta ei. Hoitajan viesti sai aikaan kamalan itkukohtauksen ja silloin todellisuus iski vasten kasvoja. Olin pudonnut lujaa ja korkealta, kaiken tämän jälkeen palattiin taas lähtöruutuun.
Keskenmenon läpikäyminen ja siitä palautuminen on raskasta ja vie aikaa, tapahtui se sitten kuinka varhaisessa vaiheessa tahansa. Jokainen reagoi varmasti omalla tavalla ja itse kävin läpi aikamoista vuoristorataa. Alkuun olin surullinen, sitten halusin sivuuttaa asian ja unohtaa kaiken, sitten olinkin ihan varma etten ikinä edes halua äidiksi jne.
Valoa tunnelin päässä
Puolison tuen avulla pääsin yli (jos niin voi edes sanoa, pääseekö keskenmenosta koskaan oikeasti yli?) tapahtuneesta ja nyt olen taas iloinen ja optimistinen oma itseni. Moni ystäväni on sanonut, eikö yhdelle ihmiselle ole tässä jo tarpeeksi kärsimystä (syöpähoitoja, lapsettomuushoitoja, nyt vielä keskenmeno…), mutta itse en näe asiaa niin. Kaikesta huolimatta en näe itseäni uhrina, sillä valitettavasti jokainen meistä saa osakseen kärsimystä, eri muodoissa vaan. Olen kuitenkin saanut niin paljon hyvää ja se kompensoi kaiken ikävän, mitä tielleni on sattunut.
Ja mikä tärkeintä, jaksan uskoa, että kaikella on tarkoitus ja kaikki tulee vielä kääntymään parhain päin. Uskothan säkin?
P.S. Jos sulla on kysyttävää liittyen lapsettomuushoitoihin, keskenmenoon tai mihin tahansa – laita viestiä! Yksi parhaimmista tukimuodoista on itselleni ollut vertaistuki, ja sitä annan mielelläni myös muille.
Instagramista mut tavoittaa parhaiten @anifrei
Kuvat otti ihana Saranda <3
Lue myös:
