ihan turta

 

IMG_4482 copy.jpg

Nyt oli pakko tulla kirjoittelemaan, koska mikään muu ei oikein suju.. on sen verran typerä ja tyhjä olo, että oksat pois. Heräsin hyvissä ajoin, jotta ehitsin lukea ennen valmennuskurssille marssimista. Muutamat muistiinpanot sain raapusteltua, mutta siihen se sitten jäi. Tuijotin kirjan sivuja, yritin lukea mutta mitään ei jäänyt mieleen. Päätin pitää ”pienen tauon” ja sukeltaa Netflixin ihmeelliseen maailmaan mutta tässä sitä ollaan: tuijotan television ruutua enkä tajua mistä sarjassa on kyse. Miten jäinen voi ihminen olla? Enkä ole edes väsynyt… Istun sohvalla ajatukset turtana enkä saa itteeni millään ylös. Alkoi jopa vähän pelottaa, että mistä moinen olo johtuu? Olenhan ollut jo neljä päivää lomalla, energiavarastojen pitäisi olla täynnä, mikä mättää?

Minun on pitänyt priorisoida ja tehdä isoja päätöksiä: täysillä panostaminen pääsykokeeseen vai keskittyminen terveyteen ja stressistä luopuminen? Pakko myöntää, että olen usein päätynyt valitsemaan jälkimmäisen vaihtoehdon.

Olen valmis uhraamaan melkein kaiken asioiden eteen, joita toden teolla haluan PAITSI terveyden. Terveys menee aina edelle, oli kyse mistä tahansa. Eikö ole päivänselvää, että jos terveys kärsii, millään muulla ei pidemmän päälle ole merkitystä?

Harmittaa, etten ole voinut viime aikoina panostaa lukemiseen ihan niin paljon kun olisin halunnut. Kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan. Olen kuitenkin älyttömän iloinen, että tajusin jälleen mikä on elämässä tärkeintä. Oma hyvinvointi on ykkössijalla, aina.

Nyt yritän mennä takaisin kirjan ja muistiinpanojen ääreen, jospa sitä nyt sais ajatukset kasattua. Aurinkoista loppuviikkoa kaikille!

IMG_4484 copy.jpg

 

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään

kaikista ihanin

Kello oli jo yli puolen yön, mutta en ollut nukkumassa. Istuin keittiön tuolilla ja kuuntelin kun kello tikittää. Siemailin teetä ja söin leipää. Olin iloinen, että mulla oli nälkä, syöpähoitojen takia kun ei sitä nälkää välillä tuntenut päiviin. Kuulin askeleita portaissa. Hän nukkui aina koiranunta ja arvasin, että herätän hänet, vaikka yritin olla niin hiljaa kun mahdollista. Hän kysyi miksi valvoin, vaikka kello oli jo paljon. Purskahdin itkuun ja riensin hänen syliin. Häntäkin alkoi itkettää. Hän rutisti minua kovaa ja sanoi: ”ei hätää rakas, anna kaiken tulla ulos vaan”. Itkettiin siinä keskellä keittiötä, tiukassa halauksessa. 

Keitin myös hänelle teetä. Istuimme keittiöpöydän ääressä, teekupit käsissä ja juttelimme niitä näitä. Tuskasta, kohtalosta, elämästä. Nauroimme ja itkimme, ja nauroimme jälleen. Meidän elämä oli silloin sellaista vuoristorataa, jossa hysteerinen itku vaihtui kaikuvaan nauruun ja päinvastoin. Puhuimme päivittäin siitä samasta aiheesta. Aiheesta, joka oli meille molemmille niin ajankohtainen ja kipeä. Sairaus.

Hän oli aina tukena. Hän jaksoi kuunnella itkujani, valitustani, huutoani. Suutuispäissäni saatoin satuttaa häntä ja sanoa rumia asioita, mutta hän aina ymmärsi ja antoi anteeksi. 

Äiti. Maailman kaunein sana. Maailman tärkein ihminen, jolle olen äärettömän kiitollinen. Kaikesta.

Silloin, kun sain kuulla ensimmäistä kertaa diagnoosini, hän oli siinä. Hän oli se ihminen, keneltä sain niin paljon tukea ja apua. Kun ajattelen sitä aikaa, tajuan kuinka paljon voimaa häneltä sain.

Äiti, ilman sinua en olisi pärjännyt, ilman sinua en olisi nyt tässä. Kiitos. Kiitos miljoonasti. Olet maailman paras äiti, maailman ihanin ihminen. Olen pahoillani, että olen tuonut elämääsi niin paljon tuskaa. Tiedäthän, ettei ollut tarkoitus. Я люблю тебя, очень.

2.jpg

1.jpg

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe