Erilaisuutta vaalitaan, sitä pidetään voimavarana ja kaiken kaikkiaan hyvänä juttuna. Erilaisuus on rikkautta, vai miten se menikään… Tämä ajatus sulkee kuitenkin pois erilaisuuden varjopuolen: syrjäytymisriski kasvaa, muut välttelevät massasta poikkeavia, töihin ei välttämättä otetakaan ”kummajaista” ja parisuhteessakin valitetaan ”mutku ollaan niin erilaisia”. Onko erilaisuus sittenkään niin mahtavaa kun luullaan?

Itse olen muutaman kerran kokenut erilaisuuden haasteena. Erilaiset elämäntavat, ajatusmaailma ja jopa rutiinit kasvattavat ihmisten välistä kuilua. Erkaannutaan toisistamme erilaisten näkemysten vuoksi. ”Miten voit olla niin tyhmä kun et ymmärrä mun pointtia?!” Ei tyhmä, vaan erilainen.

Voiko erilaisuuden hyväksyminen edellyttää avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta? Onko erilaisuus hieno asia ainoastaan silloin kun osaa arvostaa toista ja kunnioittaa hänen mielipiteitään, jotka poikkeavat vahvasti omista?

Mutta miten selität toiselle kuinka paljon jokin asia merkitsee sinulle, jos hän ei ole pätkän vertaa kiinnostunut siitä? Jos on itse täynnä rakkautta ja intohimoa kyseistä asiaa kohtaan, eikä toinen voi käsittää miten vietät kaiken vapaa-ajan siihen uppoutuneena? Oli kyse sitten harrastuksesta tai mistä lie. Onko erilaisuus este ihmissuhteille vai vaatiiko se vaan oikean elämänasenteen?

Erilaisuus on mielestäni hieno asia siinä mielessä, että elämä olisi kamalan tylsää jos kaikki olisivat samanlaisia. Samoihin kaavoihin kangistuneita, samoja mielipiteitä omaavia. Erilaiset kulttuurit rikastuttavat, tuovat uutta näkökulmaa ja avartavat. Niin myös erilaiset elämäntilanteet ja kokemukset. Kaikissa asioissa, kuten myös erilaisuudessa, on hyviä ja huonoja puolia. Elämä ei taida olla tässäkään mielessä mustavalkoista. 

Me kaikki ollaan erilaisia joissain asioissa. Pitää kai vaan osata (tai ainakin yrittää) katsoa asioita toistenkin näkökulmasta. Luopua hetkeksi itsepäisyydestä sekä ”minä olen aina oikeassa” -ajatustavasta ja katsoa maailmaa toisen ihmisen silmin. Ei ole liikaa pyydetty, eihän?