Epäkiinnostava marsilainen

Lapsiperhehommat ovat nyt pausella, koska, no, ei huvita. Tai kävimme me kyllä yhden ystäväperheen kanssa Lintsillä, sillä reissulla riitti kyllä huvia.

Kieltäydyimme jälleen yhdestä lapsiperhespektaakkelista, sillä meillä on villimpiäkin kesäsuunnitelmia tarjolla, ja osallistuminen olisi ollut lähinnä sukulaisvelvoitteen täyttämistä. Sellainen velvollisuudentunto ei kuulu itsekkäisiin kesäsuunnitelmiimme. Rehellisesti sanottuna: ei vaan nyt jaksa aidosti kiinnostaa tavata heitä.

Nyt kun mietin, niin minua ei ole kyllä pitkään toviin kiinnostanut järjestää tälle porukalle aikaani. Kyseinen seurue on siis siskoja, serkkuja, setiä, tätejä ja sellaisia, joilla kaikilla on lapsia tai lapsenlapsia.

Nämä havaintoni eivät todellakaan päde kaikkiin tuntemiini lapsiperheisiin.

Meillä on reilusti välimatkaa, joten tapaaminen vaatii sekä kohtalaisesti aikaa että vaivaa. Meiltä, enimmäkseen, sillä harva viitsii reissata meidän luoksemme, ja toki me tapaamme sitten kätevästi kaikkia kerralla.

Minua ei houkuta viettää aikaa tämän porukan kanssa muun muassa siksi, että koen itseni siinä niin ulkopuoliseksi.

Siinä joukossa minä olen UFO, joka yrittää kömpelösti seurustella Maan asukkaiden kanssa. Paitsi, että nämä Maan asukkaat eivät ole järin kiinnostuneita marsilaisista.

Kerromme kuulumisiamme, mutta heitä ei selvästikään kiinnosta lapsettoman pariskunnan elämä. Työpaikat, harrastukset, remontointi, ystävät… Mikään vastaus ei laukaise jatkokysymyksiä meidän suuntaamme. Heidän vaan on niin paljon helpompaa ja mielenkiintoisempaa uppoutua toistensa lapsiperhekeskusteluihin.

Sekä lapset, että aikuiset kyllä silti kilpailevat meidän huomiostamme. Varmaan siksi, että meidän jaloissamme ei roiku ketään sellaista virallista huollettavaa, jolle priorisoisimme väkisin huomiomme 24/7.

Meidän pitäisi olla aidosti läsnä joka ikiselle, samanaikaisesti: neljävuotiaalle hänen esitellessä uimapukuaan, seitsenvuotiaan kertoessa maalausharrastuksestaan ja samalla kommentoida heidän isänsä päällepuhumaa kalastusviikonloppukertomusta.

Kai on niin, että lapsiperheissä jokainen jäsen kaipaa kuuntelevaa korvaparia. Sellaisena toimiminen on pidemmän päälle uuvuttavaa.

Niin, jos näkisimme useammin, tämä ongelma varmasti osittain ratkeaisi. Mutta, se tuntuu tässä elämänvaiheessa ensisijassa velvollisuudelta, pakkopullalta, enkä minä halua suunnitella elämääni velvollisuuksien ohjaamana.

Ainakaan jatkuvasti.

Niiden lapsiperheiden joukossa me olemme vähän niin kuin alinta kastia: emme viitsi kommentoida edes radiokanavaa, saati ruokapaikkaa, koska lapsiperheet ja isovanhemmat onnistuvat sähläämään kaikesta keskenään aivan riittävästi.

Oikeastaan mieleni tekisi ottaa niin sanottu johtajan rooli ja päättää koko hemmetin viikonlopun kulku heidän puolestaan, jotta kaikki se säätäminen loppuisi, mutta se ei ole porukan ainoalta lapsettomalta ihmiseltä hyväksyttävää.

Me vaan tulemme perässä ja syömme kiltisti vaikka paistettuja voikukkia, jos he niin katsovat parhaaksi. Autamme sen minkä voimme.

Siis – tarjoudumme auttamaan, mutta he eivät ilmeisesti ole tottuneet ottamaan apua vastaan.

Lapsiperheporukassa vanhemmat ja isovanhemmat ojentavat lapsia kilpaa, ja meidän on parempi vaan olla puuttumatta yhtään mihinkään, kunhan kukaan mukuloista ei ole harrastamassa silmiemme alla mitään hengenvaarallista.

On selvää, että lapsettomat aina mukautuvat. Matkustavat paikan päälle pisimmän matkan ja heräävätkin silloin, kun lapsiperhe päättää nousta uuteen päivään.

Sinänsä se on minulle OK, se on minustakin järkevää, mutta kun tuntee itsensä samalla mangustiyhdyskuntaan soluttautuneeksi pesukarhuksi, jolle mangustit langettavat yhtälailla tehtäviä mutta eivät tarjoudu puhdistamaan sen turkkia, koko vaivannäön pointti vähän häviää.

Kun kieltäydyimme taas yhdestä tällaisesta reissusta, tajusin, etten oikeastaan osaa rentoutua siinä porukassa.

Lapset sitä, lapset tätä. Joka ikinen sekunti ollaan tekemässä jotain sellaista, mikä viihdyttää lapsia. Rauhassa ei saa, tai lasten tarvitse, olla hetkeäkään.

Tyyliin; nyt olemme sirkuksessa, tämän päätyttyä haemme äkkiä uikkarit ja siirrymme välittömästi maauimalaan, jossa jokainen aikuinenkin oletettavasti leikkii vesisotaa eikä vain valvo että kukaan ei huku, ja josta aikuiset poistuvat jotenkin ihmeen kaupalla siten, että siirtymä uimalasta valmiiseen ruokapöytään on täydellinen.

Siirtymä ehkä onnistuu, mutta vähintääkin joku vanhemmista huomauttaa kuin ohimennen siitä, miksi oikeastaan juuri hän joutui taas taistelemaan kolme lasta vedestä pois. Vaikka ei hän halunnut lähteä tekemään ruokaakaan.

Aina myös kiistellään siitä, miksi isien piti pesettää taas lapset tai äitien hoitaa taas nukuttaminen, vaikka itse eivät ehdottaneet mitään muutakaan toimintatapaa.

Miksi he eivät voi sopia vuoroja, miksi me emme sitten järjestä erikseen naisteniltaa jossa he vetävät luvan kanssa lonkkaa, miksi minun pitäisi jaksaa taivastella tätä vääryyttä kun kyllähän minä saan juoda viiniä iltamyöhään, jos haluan?

Paitsi että heidän elämänsä on niin uuvuttavaa seurattavaa, että en minä sen päivän päätteeksi edes jaksaisi jäädä siemailemaan punkkua puolille öin.

En minä jaksa olla lapsista loputtoman kiinnostunut. Eivätkä he selvästi jaksa kiinnostua meidän elämästämme kahvihetkeä pidempää. Miksi kiusaisimme itseämme?

Siispä petaan vierassänkymme, laitan jäitä tekeytymään ja kastelen minttupuskan seuraavia ystäviä varten.

Kommentit (4)
  1. Hyvin tutulta kuulostaa. Jääkää pois, vaikka ”kipeän selän” vuoksi.
    Mun pojat on jo aikuisia, mutta melkein tuli oksennus kurkkuun tuosta kun kerroit kaikenmaailman lasten ja aikuisten haluavan selittää samaan aikaan tekemisiään. Mun broidilla oli vähän nuoremmat lapset kuin omani (olin yh) ja jos sinne mentiin, niin helkutin kovaääniset vanhemmat usein riitelivät keskenään, tyttölapsi selosti prinsessajuttujaan ja poikalapsi juoksi ympäri ja sähelsi milloin mitäkin, kehuskeli jotain uutta leluaan. Oli vielä puhevikainen ja pissavikainen. Siellä haisi siis. Se oli ihan kamalaa. Kaikkiin olisi pitänyt kiinnittää huomionsa samaan aikaan.
    Meillä himassa mun pojat ei alkaneet vouhkata ja jos alkoivat, pistin ne ulos ja sanoin et sisällä ei huudeta vaan ulkona.

    1. Apua, kuulostaa aika kamalalta kaaokselta! Toisaalta haluaisi antaa huomiota, koska niinhän ystävät muutenkin tekevät, mutta ei sellaisessa oikein tiedä että mistä pitäisi aloittaa eikä sitä kaaosta itse ulkopuolisena kykene taltuttamaan. Mietin monesti jälkikäteen, että jäikö sekä lapsille että aikuisille sellainen fiilis, että onpa kiva kun tuo kävi ja kuunteli ajatuksella mun juttuja, vai jääkö heille nimenomaan sellainen fiilis, että ei se nyt viitsinyt kuunnella mun kuulumisiani, kun olen yrittänyt jakaa huomiota vähäsen kaikille. Kiva kun kommentoit!

  2. Kuulostaapa kyllä rasittavalta porukalta, vaikka oma kokemukseni lapsiperheistä ei olekaan noin riitaisa. Turha se on omaa rajallista aikaansa käyttää epämieluisaan seuraan, oli niitä lapsia tai ei.

    1. Kiitos kun jätit viestin! Joo, munkin kokemuksen mukaan tämä pätee vain tähän tiettyyn porukkaan eikä kaikkiin tuntemiini lapsiperheisiin. Ei varmaan oltaisi oltu enää juurikaan tekemisissä jos he ei olisi sukua, mutta tämän tauon myötä taidan välittää sukulaisvelvoitteista jatkossakin vähän vähemmin 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *