Muistakaa haaveilla, hän sanoi

Koitti aika kertoa sytostaattihoidot aloittaneelle mummolle hyviä uutisia. Hän itki niin kovin onnesta, etten edes kaivanut ultrakuvaa näytille. Jäipä ensi kerrallekin jotain.

Laitoin ultrakuvan äidilleni. Hän sekosi. Vastaus oli suurin piirtein mää en kestä!!!, sellaisella Itse Ilkimyksestä tutulla it’s so fluffy I could die-äänellä. Kerroin kaiken olevan hyvin ja jätin täsmentävät kysymykset minun olotilastani huomiotta.

Myös lapsuudenystäväni itki vuolaasti uutiset kuultuaan. Yllätyin. Hän on kyllä aina ollut loistava kuuntelija, mutten ollut tajunnut, että hän on myötäelänyt lapsettomuuttamme ihan noin vahvasti.

Minulle raskaudesta kertominen on lähes yhtä vaikeaa, kuin lapsettomuushoidoista kertominen. Onhan se mieltäylentävää kertoa läheisille näin loistavia uutisia, mutta nuo ennennäkemättömän liikuttuneet reaktiot tuntuvat jotenkin vääriltä.

Minua hämmentää, ettei mikään muu aiempi saavutus elämässäni ei ole aiheuttanut läheisissäni näin suuria tunnereaktioita. Ei mikään, minkä eteen olen tehnyt hirveästi töitä. Kyllähän tämänkin eteen on uurastettu ja kärsitty, mutta tämä on silti kiinni silkasta onnenkantamoisesta.

Nuo reaktiot vaikuttavat siltä, että nimenomaan lapsen saaminen olisi elämäni ultimaattinen huipentuma. Minä olen, erityisesti viime vuosina, sisäistänyt sen olevan toteutuessaan ehdoton bonus, muttei todellakaan elämäni tarkoitus.

Tai no, ei ainoa elämäni tarkoitus.

Minusta tuntuu, että kerron raskaudesta aika aikaisin, mutta johan tässä on toinen kolmannes ihan vahvasti käynnissä. Vähän nolotti kun tajusin, että se liikuttunut lapsuudenystävä kertoi aikanaan raskaudestaan minulle jo viikolla 7. Mutta hänelläpä olikin jo silloin ihan selkeä vauvamasu, ei sitä olisi voinut piilotellakaan.

Me odotamme mieheni kanssa vatsani kasvavan, mutta ei. Ei se vaan näy. Nyt on jo kuudestoista viikko, ja minä voin aivan hyvin pukeutua tyköistuvaan mustaan poolopaitaan herättämättä huomiota.

Mieheni on alkanut miettiä nimiä (vaikka emme tiedä sukupuolta). Kahteen ensimmäiseen ehdotukseen jouduin vastaamaan öö… ihan kiva, mutta mulla oli sen niminen säätö lukiossa, niin se olisi ehkä vähän kiusallista.

Hänen kolmas ehdotuksensa oli Kyösti. Päättelin, ettei se ollut vitsi, joten vaihdoin puheenaihetta.

Minun olisi hyvä kertoa raskaudesta töissä muillekin kuin esimiehelleni, mutta kertominen tuntuisi paljon helpommalta, kun raskaus näkyisi ilmiselvästi. Kertominen nyt tuntuisi siltä, että minä, camerondiaz-vartalomuotista tehty nainen, kertoisin kasuaalisti kahvipöydässä hakeutuvani rintojenpienennysleikkaukseen. No, kyllähän he tietävät meidän olleen jo vuosikausia naimisissa ja todennäköisesti haaveilevan lapsista, mutta silti.

Jospa se maha nyt vaan ilmestyisi joku kaunis aamu, niin sitten vaan joutuisin kertomaan kaikille. Saisin odotetun leiman otsaani ja loppuisi tämä jahkailu.

Oli outoa käydä jälleen kerran neuvolassa. Keskustelu siellä on aina vähän vaivaannuttavaa, sillä siellä yritetään kaivaa minusta oireita tai huolia, joita minulla ei juurikaan ole. Se on tietysti mahtava juttu, ja ajattelen tämän olevan ansaittu olotila kaiken sen lapsettomuuspaskan jälkeen, mutta se ei kyllä yhtään helpota minut neuvolassa valtaavaa ulkopuolisuuden tunnetta.

Nukun ja syön paljon, mukavaahan se tavallisestikin on. Normaalia lenkkeilyä haittaa lähinnä jatkuvasti iskevä pissahätä. Jos vähän joku päivä ummettaa, niin osaan minä siihen jotain vinkkejä etsiä netistäkin. Ja jos minä jotakin lapsettomuushoidoista olen oppinut, niin sen, että tulkoon mitä vaan, en vaan voi kerta kaikkiaan vaikuttaa tulevaan ja kaikki se on vaan kestettävä.

Tältäkö alkoholisteista tuntuu hakeutua avun piiriin? Ei minulla mitään ongelmaa ole, tulin nyt muiden mieliksi taas käymään täällä, kun käskettiin. 

Neuvolalääkärin tarkka kuudes aisti taisi lopulta keksiä minun heikon kohtani. Muistakaa, että nyt saa ja pitää haaveilla. Se on tärkeää, hän sanoi.

Haaveilkaa arjesta kolmestaan. Jos joskus toiste on raskaana, niin on esikoinenkin hoidettavana, ei se ole samanlaista aikaa elämässä. 

Minusta tuntui, että siitä luennoidessaan hän näki suoraan sieluuni. Se oli mielestäni täydellisen hienovarainen rohkaisu lapsettomalle ihmiselle.