Odottamisen mestari

Kesä kului hirvittävän nopeasti. Se katkesi kuin veitsellä leikaten elokuun taittuessa syyskuuksi: sää muuttui yhdessä yössä helteisestä viileäksi, ja samassa minä huomasin vasemmassa sisäreidessäni elämäni ensimmäisen suonikohjun. Jos tarkkoja ollaan, niin mieheni ihmetteli sitä pientä kohoumaa jo elokuun puolella, mutta silloin minä uskottelin meille molemmille, että siihen on varmaan tulossa näppylä.

Äidilläni on niin paljon suonikohjuja, että tämä oli todellakin odotettavissa. Kaivoin välittömästi kaapistani ystävältä saadut tukisukkahousut ja jouduin pian toteamaan, että niiden pukeminen (ainakin näin kahdeksannella kuulla raskaana) on kymmenen kertaa vaikeampaa kuin kompressiotrikoiden (edes hikisenä), vaikka tavallisten sukkahousujen pukeminen on minulle edelleen ihan vaivatonta.

Palkintona tuskaisesta pukemistaistelusta Sand tropez-sävyinen kynteni teki niihin reiän.

Täytynee kai ostaa tilalle stay up-malliset, sillä sukkahousujen pukemisen äärimmäinen vaikeus yhdistettynä nykyiseen pissahätätiheyteeni ei ole kovinkaan näppärä yhdistelmä. Sitä paitsi, näissä on yläreunassa sellainen ihmeellinen nappikiristys, josta napit sinkosivat tänään kaksi kertaa pitkin työpaikan vessaa laskiessani housuja alas.

No – ainakin sää on nyt sen verran viileä, että tukisukkia voi ylipäätään harkita käyttävänsä.

Kesällä me juhlimme useampia häitä ja polttareita, nautimme helteisistä kaupungeista ja mökkielämästä, kävimme keikoilla, söimme hirvittävän määrän mansikoita, lomailimme ja tapasimme tusinaa ystäviä. Oli siis aika normaalin ihana kesä, ja aika meni ihan hujauksessa.

Oikeastaan koko raskausaika – siis lähes koko kuluva vuosi – on mennyt tosi nopeasti. Vuosikausien elämä kahden viikon odotuksen sykleissä ovulaatiosta menkkoihin ja takaisin ovulaatioon on ilmeisesti tehnyt minusta mestarillisen odottajan.

Tiesitkö muuten, että tutkimusten mukaan jotakin tulosta odottava ihminen on onnettomimmillaan juuri silloin, kun hän odottaa tuloksia, eikä esimerkiksi silloin, kun hän on saanut huonoja uutisia? Lapsettomuuskokemukseni perusteella se on mielestäni 100% totta.

Raskautta on reilu kuukausi jäljellä ja elämä tuntuu vieläkin hoitotauolta: raikkaalta tuulahdukselta ennen uutta rutistusta ja äärimmäiseen tuttuun testien ja lääkkeiden oravanpyörään palaamista.

Jos olisin niistä kahdesta viivasta saakka aidosti sisäistänyt, että mitä tässä oikeastaan odotellaan seuraavat yhdeksän kuukautta, aika olisi varmaan tuntunut kuluvan hitaammin. Kun en ole oikein ymmärtänyt mitä tapahtuu, olen nimenomaan nautiskellut tästä huolettomasta olotilasta.

Joku toinen olisi kenties alkanut murehtia kaikkea raskauteen liittyvää – minä en. Olen murehtinut lapsettomuutta ihan riittävästi. Sinänsä on hullua, että olisin varmaan osannut odottaa paljon malttamattomammin jotakin lomamatkaa.

Viimeinenkin kolmannes on sujunut tähän saakka oikein mukavasti: suurin vaivani on hieman epämukava ja etova olo, koska erityisesti myllätessään lapsi painaa keuhkoja ja palleaa ja potkii jonnekin oikeanpuoleisten kylkiluideni alle. Käytännössä tämä haittaa liikuntaa ja tuntuu pilaavan kaikki seksiasennot, mutta sentään minua ei satu, enkä oksentele. Nukkuminen on vähän vaikeaa, koska tyynyvirityksistä huolimatta pakaroitani särkee aina aamuyöllä, mutta yllättävän hyvin sitä silti saa levättyä heräilystä huolimatta.

Melko mukavan olotilan ohella tämä elämäntilanne tuntuu lomalta myös siksi, ettei minun ole tarvinnut nähdä lapsenhankinta-asian edistämiseksi jatkuvasti vaivaa, kuten hoitojen aikana täytyi tehdä. On ihanan rentoa vaan odotella asioiden tapahtuvan ja olla tekemättä mitään sen suurempaa metatyötä.

En laske tarvittavien hankintojen pohtimista kuormittavaksi metatyöksi, sillä se on minulle ennemminkin työtä sen eteen, että ylipäätään sisäistän meitä olevan kohta kolme. Pysyvästi, varmasti, peruuttamattomasti, ihan aikuisten oikeasti kolme.

hyvinvointi raskaus-ja-synnytys ystavat-ja-perhe terveys
Kommentit (2)
  1. Minä en ilmeisesti ole vielä läpäissyt odottamisen kisällivaatimuksia – tällä hetkellä odottelen lupaa ilmoittautua kolmannelle hoitokierrokselle julkisella. Toinen kierros kesti kaikkine odotuksineen 9kk eikä edes istuttamaan päästy…

    1. Äh, eikä, onpa pitkä aika! Mä oon myös sen verran lusmu, että monesti hoitoja odotellessa olin vaan tyytyväinen, että sai rauhassa tehdä töitä ym. kun ei ollut mitään pelottavaa hoitoprosessia läpikäytävänä. Toki samaan aikaan ahdisti tosi paljon se, ettei lasta kuulu, mutta ne tulevat hoidot ja ”viimeisten oljenkorsien käyttäminen” pelotti kai sitten vähintään yhtä paljon.
      Toivottavasti sulla alkaa hoidot kulua vähän rivakammin! Ja toivottavasti ei tule mitään hoitajalakkoa viivästyttämään entisestään.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *