Olen nyt tottunut ajatukseen lapsesta sen verran, että olen alkanut harkita ihka ensimmäistä hankintaa lapselle. Haluaisin hankkia sellaisen söpön nallukkahaalarin.

Tähän edistysaskeleeseen ovat vaikuttaneet varmaankin ajankulun parantava vaikutus, liikkeiden tunteminen, mukana kulkevan kummun ilmestyminen, tieto sukupuolesta ja raskaussivustojen maininta ”sikiö on nyt sen ikäinen, että lääketiede yrittäisi pelastaa sen”. Varsinkin viimeinen tuntui lupaukselta saada ihka oikea vauva, vaikka sellainen se ei tietenkään ole.

Sekin on auttanut, että olen joutunut kohtaamaan konkreettisia järjestelyjä. Kesälle on kaikenlaista ohjelmaa, joten syksyn laskettuun aikaan on lopulta melko lyhyt aika.

En meinaa muistaa, etten voi tehdä työkalenteriin varauksia syksylle, enkä välttämättä pysty osallistumaan ystävien get-togetheriin syyskuussa. Jos haluan mieheni kanssa kaksin Italiaan viikonlopuksi, matka pitää varata ihan hetikohta, koska elo-syyskuulla lentäminen voi olla luksusloman sijasta uuvuttava ajatus.

Niin, olen vihdoin raskauden puolivälin tienoilla saanut siron kummun. Kummun, joka näkyy nykyään sekä aamulla että illalla, ja joka on pitkään varteeni ulkopuolisten silmissä ”niin pieni, että ei tuonne mitään vauvaa voi mahtua”, ja ammattilaisten mittauksissa niin iso, että he ohjasivat minut sikiön kokoarvioon.

Kumpu selvästi venyttää vatsalihaksiani sivuille ja tuntuu välillä turpoavan hallitsemattomaksi palloksi iltaisilla kävelylenkeillä, vaikka päivän aikana siitä ei ole minkäänlaista haittaa.

Kummun, jonka läpi näkee liikkeitä kellontarkasti sohvalla töiden jälkeen, ja jonka päältä korjaan monesti päivässä housujen saumaa mukavammaksi. Kummun, jota en kuitenkaan osaa pidellä tai silitellä, ja jonka kasvamista valtaisaksi mieheni odottaa innolla.

Vihdoin vatsa on sellaista kokoluokkaa, että voin ajatella sen korostamista, ja toisaalta se aiheuttaa juuri sen verran vaivaa, etten pääse unohtamaan siellä kasvavan uutta elämää.

Olisi varmaan helpompaa valita tyyliini sopivia äitiysvaatteita, jos olisin ikinä uskaltanut haaveilla tällaisen ulkomuodon toteutumisesta. Päädyin aloittamaan maltillisesti pakollisiksi katsomillani trikoilla, tummilla farkuilla, ribbineulotulla kynähameella ja mukavilla (imetys)liiveillä.

Raskausajan juhlamekoista minä sen sijaan olen uskaltanut haaveilla: olenhan todella monesti ajatellut toiveikkaasti olevani sitten häissä X raskaana, tallentanut Pinterestiini kuvia esimerkiksi Blake Livelystä vatsaa korostavissa maksimekoissa. Nyt kun vihdoin olen onnistunut tulemaan raskaaksi, haluan panostaa!

Tätä niiiiin kauan haaveilemaani visiota on näköjään yllättävän vaikeaa toteuttaa.

Ensinnäkin, tarjontaa on yllättävän vähän, ja kaikki äitiysmallit ovat todella liehuvia ja konservatiivisia. Sinänsä ne ovat kyllä kauniita, mutta minun leveät hartiani yhdistettynä niin suureen kangasmäärään saavat minut näyttämään Muumien Möröltä. Liehuvat mekot ovat tietysti markkinaystävällisiä, sellaiseen mahtuu maha kuin maha.

Toiseksi: jos mekon löytää jostain kauempaa, se pitäisi tilata lähes kuukausi etukäteen, enkä näköjään osaa luotettavasti arvioida keskivartaloni mittaa niin pitkälle tulevaisuuteen. (Jos tarkkoja ollaan, niin en osaa ennustaa kokoani edes viikon päähän, sillä joudun jatkuvasti viikkaamaan paitoja säilöön koska ne ovat alkaneet yllättäen irvistää rinnoista tai niiden helma lähentelee liiaksi napaa.)

Ehkä ehdin saada vatsan korostamisesta tarpeekseni kesän juhliin mennessä ja päädyn red carpet-haaveideni sijasta sellaiseen äärimmäisen mukavaan liehumekkoon ihan hyvin mielin.

Parisuhteemme on tällä hetkellä vuorattu pumpulilla. Ei varmasti samanlaisella kuin sellaisilla ihmisillä, jotka varauksetta riemuitsevat pelkästä positiivisesta raskaustestistä, mutta kuitenkin.

Me olemme muutenkin aika tasapaksun onnellinen ja rauhaisa pariskunta, mutta nyt olemme jatkuvasti hyvällä tuulella. Nitisemme kyllä toisillemme ihan samoista arjen asioista kuin aina ennenkin, kuten likaisista astioista pöydällä ja kuivaustelineelle kertyneestä vaatekasasta, mutta niistä ei synny mitään närkästystä suurempaa. Ei ne vaan jaksa nyt ärsyttää niin paljoa, kuin yleensä.

Ja mikäs tässä ollessa. Kai tämä on sitä kuuluisaa hetkestä nauttimista. Onhan tässä ollutkin sellainen pikkupiru nimeltä lapsettomuus kiristämässä tahtomattamme hermoja jo aika monta vuotta.

Joko sua jännittää, että minkälainen kätyri sieltä tulee?

Olemme matkalla rakenneultraan. Outoa, että kun tänään näemme vilauksen tuosta mystisestä oliosta, seuraavan kerran näemme hänet vasta ulkomaailman puolella.

Noo… ei suuremmin. Ei sillä oikeasti ole mulle merkitystä, että tuleeko tyttö vai poika. 

Mieti nyt! Jos tulee poika, niin mä saan siitä oikein kunnon liittolaisen! Mieheni kikattaa innosta.

Tietysti hän toivoo poikaa – suuri ja tuntematon vanhemmuus tuntuu vähän vähemmin tuntemattomalta, jos jälkeläinen on omaa sukupuolta. Ei sillä, että hän olisi tyttöön pettynyt, se olisi vaan aiheuttanut hänelle vähän lisää jännitystä. Ja onhan mini-me kullekin helpompaa visioida.

Tiedän kyllä, että tyttölapsesta tulisi hänelle aivan samanlainen liittolainen, hänen vaan on vaikeampaa kuvitella sellaista etukäteen. Minuakin ajatus hänestä ja liittolaisesta, tytöstä tai pojasta, naurattaa.

Mutta ajattele, ne voi vaikka todeta, että tältä puuttuu nyt pottuvarpaat. Minä koen velvollisuudekseni muistuttaa häntä tällaisten käyntien todellisesta syystä, mutta tuntuisi liian julmalta sanoa, että siltähän voi puuttua joku tärkeä elin.

Ei kai sillä vielä varpaita ole.

No totta kai on. Pikkiriikkiset varpaat. Sun pitää alkaa vähän tarkemmin lukea sitä raskausäppiä.

Onpas hän hankalassa asennossa. Ihan mutkalla, näettekö?

Katsomme monitoria silmät pyöreinä – emme todellakaan osaisi tulkita tuosta näystä yhtään mitään, edes ihmislapsen alkua. Kätilö voisi aivan hyvin väittää näkevänsä siellä termosmukin ja berliininmunkin, ja meidän olisi vaan uskottava.

Vaikea saada kunnon sivuprofiilia. Aloitetaas sitten siitä vähästä, mitä tästä suunnasta nähdään, kätilö vaikeroi. Mitataan reisiluu… hyvältä näyttää.

Mitäs muuta täältä nyt oikein voisi mitata… No, jalkoväliään hän näköjään esittelee mielellään.

Aijaa. Kuvakulma on niin erikoinen, ettemme hahmota tällaistakaan itsestäänselvyyttä omin voimin.

Niin halusittekos te siis tietää sukupuolen?

Joo, toki.

Kyllähän se kiinnostaa, eikä vähiten siksi, että tieto siitä tehnee haaveilustamme aika paljon todentuntuisempaa. Minä näin ultrasta unta viimeksi edeltävänä yönä. Unessa lapsella oli kaikki hyvin, mutta sukupuoli ei selvinnyt. Olen nähnyt kahdesti aiemmin unta poikalapsesta, mutta en voi sanoa ajatuksen kummastakaan, tytöstä tai pojasta, tuntuneen erityisen luonnolliselta.

Tässä on pippeli ja nämä on kivespussit. Onnea!

Mieheni kasvoille nousee tyytyväinen virne ja katsomme toisiamme innostuneina. Vähintään puolet innostuksesta johtuu siitä, että pääsimme viimein kokemaan tämän hetken. Meille, siis meille, ihan oikeasti kerrottiin juuri lapsemme sukupuoli!

Tämä kutkuttava riemu muistuttaa etäisesti sellaista tunnetta, jonka olin kuvitellut tulevan positiivisesta raskaustestistä tai sykkeen näkemisestä, mutta joka meiltä on kummassakin niissä hetkissä jäänyt puuttumaan.

Hän ei nyt halua esitellä mitään muuta kuin värkkejään.

Hah, isäänsä tullut, vinoilen miehelleni. Kätilö hymyilee, muttei uskalla naurahtaa ja minä puolestani yritän olla nauramatta, jottei mahani hytkyminen häiritse muutenkin vaikeaksi paljastunutta ultrausta.

Ultranäyttöön piirtyy ilmiselvä pikkiriikkinen jalkapohja, kaikkine varpaineen. Mitä luksusta, että polikäynneiltä voi jäädä mieleen hassunhauskoja kommentteja ja pikkiriikkinen jalkapohjan kuva.

Selkä on sun napaa kohti, leuka ihan rintaa vasten, näettekö. Kädet kasvojen edessä.

Ilmestys ruudulla näyttää grillibroilerilta. Sivuprofiilia ei saada, vaikka kätilö painelee pientä kumpuani mahdollisimman sivusta.

Minä kääntyilen kyljeltä toiselle ja kätilö heiluttelee ja tönii vatsaani, mutta ”itsepäinen poika” pysyy asennossaan. Hän kyllä heiluu, muttei vaihda asentoa. Edes kätilön tuoma kylmä pillimehu ei auta. Oli kai virhe syödä lounasta ennen käyntiä.

Lopulta saan uuden ajan parin päivän päähän, jotta loputkin asiat saadaan varmasti tarkastettua. Silloin sama show toistuu: lapsi kyllä liikkuu, muttei vaihda asentoa aggressiivisesta painostuksesta huolimatta. Twerkkaan ja hypin, hieromme mahaa oikein voimalla ja juon lisää kylmää mehua.

Kätilö ehtii aavistuksen huolestua siitä, ettei olentoamme saa millään keinolla kunnolla vaihtamaan asentoa. Siellä se kuitenkin liikkuu ruudulla, ja olenhan minä tuntenut liikkeitä muutenkin. Mieheni mielestä tämä oli laskettavissa lapsemme ensimmäiseksi kepposeksi.

Lopulta lapsen asento vaihtuu sen verran, että kätilö saa kaiken mitattua ja näen jopa 3D-kuvan lapsemme kasvoista. Se näyttää kyllä söpöltä, muttei kuitenkaan omalta.