Okei. Eli tehdään niin, että teette meille esityksen kahden viikon sisällä… ja sitten istutaan vielä alas ja käydään se läpi, raamikas mies määrittelee seuraavia askelmerkkejä. Minulle tuo raamikas mies on paitsi tärkeä asiakas, myös ”se maastopyöräilijä-hiihtäjätyyppi”. En ole mikään myyntitykki, mutta minusta on helpompaa hoitaa asioita, kun muistaa ihmisistä edes jotain hyvin henkilökohtaista.

Tässä teräksenharmaassa neukkarissa on vierähtänyt jo pitkä tovi, ja raskausvaivoistani merkittävin alkaa muistuttaa olemassaolostaan: minun on poistuttava pian pissalle. Ehkä taaksepäin kallistunut kohtuni aiheuttaa tämän vaivan ja vain vähän lihoneelta näyttävän vatsani.

Kyllä. Hyvähän tämä olisi saada pakettiin vielä ennen lomakautta, toinen asiakkaamme päättävistä elimistä komppaa. Olen oppinut, että hänen silmänsä suorastaan tuikkivat kun puheeksi otetaan hänen lastensa jalkapalloharrastus.

Pöytää ympäröivät muut ihmiset, hekin keski-ikäisiä miehiä, nyökyttelevät hyväksyvästi ja syventyvät avaamaan läppäreiltään kalenteria. Minäkin myötäilen, nimiä vaan papereihin mahdollisimman nopeasti, niin on yksi huoli vähemmin hartioilla.

Minä olen jälleen huoneen ainoa nainen – samalla ainoa alle nelikymppinenkin. En tiedä, huomaako sitä mitenkään.

Olen soluttautunut miesvaltaiselle alalle äärimmäisen hyvin. Raskaus tulee tietysti murtamaan tämän illuusion: minusta tulee väkisin nainen miesten joukossa. Kyllähän sellainen uusi rooli porukassa vähän jännittää.

Miesjoukossa on ollut mukavaa olla töissä. Henkilökohtaisuuksista huolimatta esimerkiksi kukaan näistä ihmisistä ei ole ikinä kysynyt minulta suoraan lapsista – veikkaisin, että naisvaltaisella alalla näin ei olisi todellakaan päässyt käymään. Heidän lastensakin olemassaolo on tullut esille ohimennen aivan muista keskustelunaiheista.

Saadaan me se esitys nopeamminkin, ehdotan tajutessani, että vastahan oli vappu. Työkalenterissa kuukausi on lyhyt aika.

Ei sitä oikeastaan tarvitse sen nopeammin, kun meidän porukalla näyttää olevan aika täyttä siihen saakka kuitenkin. Mähän näenkin tästä kaikkien varaukset… hetkinen vaan, pyöräilijä-hiihtäjä naputtaa konettaan. He pallottelevat muutamia päiviä, joista mikä vain sopii minulle.

Jos nyt vielä toukokuulle pitää sopia, niin tuo tiistai, mökinrakentajamies ehdottaa.

Joo, se onkin hyvä. Ennen kello kolmeatoista, muut komppaavat sukien partojaan.

Minä tuijotan kalenteriani ja pyöräytän huomaamattani vihkisormustani oikein perin. Voi ei.

Sori, mutta mulla on just se aamupäivä varattuna, sanon pahoitellen. Minun yksityisessä kalenterissani siinä lukee ”rakenneultra klo 10:30”.

Miesten kulmat kurtistuvat – ei mitenkään syyttäen, vaan hieman harmistuen. Olihan se liian harvinaista, että kaikille yhdeksälle se sopii, meidänkin puolelta kaikille muille, paitsi minulle.

Mieleni tekisi tarjoutua vaihtamaan aikaa heti, mutta hitto, rakenneultra! On tosi vaikeaa saada varattua aikoja siten, että ne sopivat sekä minun, että mieheni työkalenteriin. Ja tuo aika varattiin jo kuukausi sitten.

Lapsettomuuskäynneillä olin käytännössä aina yksin, sillä niistä tuli niin tavallisia. Niillä ei ollut mahdollista saada huonompia uutisia, joskaan ei järisyttävän hyviäkään. Neuvolaan, varsinkin tärkeään ultraan, minä haluan mieheni mukaan.

Odotan miesten jatkavan ajankohtien ehdottamista, ja lyhyen hiljaisuuden jälkeen pyöräilijämies avaakin suunsa varovasti.

Onko sitä sun varausta mitään saumaa siirtää, hän kysyy anoen.

Kiemurtelen tuolissa ja tuijotan kalenterimerkintää. Rakenne. Ultra. Se ajanvarauksen soittoaikakin on varmaan joka kuukauden kolmas tiistai klo 8:58-9:02, tai jotain.

He varmasti saisivat uutta pontta siirtää omia menojaan kun nyt kertoisin, kuinka asia on, mutta sanat eivät vaan tule suusta. Raskaudesta kertominen on kaikin puolin minulle edelleen hirveän jännittävää, vaikka tämäkin porukka varmasti ilahtuisi aidosti puolestani uutisen kuullessaan.

Korjaan, yhdelle ihmiselle kertominen on nykyään helppoa ja luonnollista: mieheni muistisairaalle mummille. Hänelle on hauskaa soittaa viikon välein ja kertoa iloisesta perheuutisesta. Toistaiseksi hän on ollut joka kerta yhtä äärimmäisen ilahtunut.

No… joo. Kai mä saan sen sumplittua jotenkin muuten, huomaan vastaavani.

Onhan tämä sopimus oikeasti tärkeä juttu, vaivaahan sen ultran siirtäminen vaan vaatii… ja tietysti enemmin tai vähemmin piinallista odottelua perillisemme terveydentilasta, koska uutta aikaa tuskin saa yhtään sen aiemmaksi. Mutta ovat hänen asiansa hyvin tai ei, sen selviämisen ajankohta ei muuta lopputulosta mitenkään.

Minulla ei ole vertailukohtia, joten en tiedä, olisiko raskausuutisten möläyttäminen minulle jossain muussa ympäristössä yhtään tämän helpompaa. Varmaan olisi, koska naisvaltaisella alalla olisin itsekin kuullut niitä työkavereilta jatkuvalla syötöllä. Kai siihenkin aiheeseen tottuu.

Kaikki muut arjen tilanteet tosin olisivat olleet tuhat kertaa vaikeampia.

Nyt minua ympäröivät ihmiset poistuvat isyysvapailleen korkeintaan hetkeksi kesäloman jatkeeksi. Se ei minusta ole yhteiskunnallisesti järkevää, mutta lapsettomalle tämä ympäristö on mahtava. Ei ympäröiviä raskausvatsoja, ei loputtomia lapsiperhearkikeskusteluja.

Ei hehkutuksia, ei valituksia, ei kertomuksia hassunhauskoista babyshowerien ohjelmanumeroista. Jos joku kertookin saavansa lapsen, niin siitä ei saa muistutusta edes joka viikko.

Olen huomannut, että naiset tosiaan keskustelevat vapaa-aikansa kuulumisista miehiä useammin lastensa kautta. Kai lapset vaan liittyvät heidän vapaa-aikaansa enemmin kuin miesten… valitettavasti.

Äitienpäivän viikonloppu on valtavan monelle ihmiselle, kuten minulle, yksi vuoden vaikeimmista viikonlopuista. Lapsettomuus on elämäni suurin trauma.

Tänä vuonna äitienpäiväviikonloppu on minulle helpoin viiteen vuoteen, ja siltikin olisin halunnut pikakelata maanantaihin.

Onnekseni olen nyt välitilassa, jonkinlaisella lomalla lapsettomuudesta. Lomalla siitä ahdistavasta ja surullisesta metatyöstä, joka ei koskaan jätä rauhaan.

Eilen vietimme erakkoina laatuaikaa mieheni kanssa ja tänään käyn onnittelemassa omaa äitiäni. Minulle kohdistetut onnittelut tuntuvat vielä vaivaannuttavilta.

Lapsettomien lauantaita puolestaan on vaikeaa toivottaa kellekään. Ei se ole ikinä hyvä päivä. Silloin toivotaan korkeintaan voimia tähän kamalaan polkuun, jota tallaavat lukemattomat näkymättömiin jääneet ihmiset.

Lapsettomuus ylipäätään on mielettömän vaikea aihe. Minun pitäisi olla spesialisti, ja minustakin se on tulenarka asia.

Ystäväni aloittelee parhaillaan lapsettomuushoitoja ja mietin, pitäisikö minun mainita hänelle lapsettomien lauantaista. Luulen, ettei hän tiedä siitä. En maininnut mitään, sillä itse yhden vuoden raskautta yrittäneenä olisin ollut entistä suuremmassa shokissa ja syvemmässä alhossa, jos joku olisi vääntänyt minulle rautalangasta kuuluvani oikeasti tällaiseen kerhoon, johon kukaan ei halua joutua liittymään.

Viimeiset viisi äitienpäivää ovat olleet toinen toistaan kipeämpiä. Joka ikinen vuosi joku läheisistä on onnistunut laukomaan typerän kommentin meidän lapsiaikeistamme, puhumattakaan siitä, että päivä itsessään on puristanut rintaa ja tuonut palan kurkkuun.

Äitienpäivä on hieronut naamaani sitä faktaa, että jälleen on kulunut yksi kokonainen vuosi täynnä pettymyksiä ja epäonnistumista. Vuosi toisensa jälkeen se on tuntunut lohduttomammalta.

On vaikeaa jaksaa olla toiveikas, tai jaksaa vaan vilpittömän iloisena juhlia omaa äitiään, kun muistaa niin elävästi omat mietteensä täsmälleen samalta päivältä vuoden tai useamman takanta.

Muistat äärimmäisen tarkasti, että jo kolme vuotta sitten lohdutit itseäsi sillä ajatuksella, että ensi vuonna minäkin sitten vihdoin olen äiti, ja yritit parhaasi mukaan uskoa omaa vakuutteluasi selvitäksesi viikonlopusta.

Jos uskallat avata somen, siellä tulee vastaan vähintään kolme postausta saatesanoilla ”ei ole olemassa suurempaa rakkautta kuin rakkaus omaa lasta kohtaan”. Jaahas. Kiitos tästä, äiti-ihminen.

Normaalit ihmiset saavat lapsen yhden vuoden sisällä, meillä on kulunut kaksi-kolme-neljä-viisi vuotta, kelaat päässäsi leikatessasi kakkua kohteliaisuuskäynnillä, ja sitten joku sukulainen naureskelee, että jokos teillä on vihdoin pulla uunissa. Sitten arvot, olisiko hyvä ajatus tappaa äitienpäivän hilpeä tunnelma kunnon raivoavautumisella höystettynä kakunheitolla, vai vieläkö tämän kerran saat vastattua idiootille jotain korrektia.

Tahaton lapsettomuus on kamalaa. Voimia just sulle tähän viikonloppuun. <3