Piti oikein ottaa kuvakaappaus raskaussovelluksesta, kun siinä luki, että raskautta on takana 100%, 280/280 vrk, jäljellä 0 päivää. Käsittämätön julistus minusta.

Olen ollut niin kutsutulla äitiyslomalla nyt pari viikkoa. Aika on kulunut tosi nopeasti – olen tehnyt ehkä puolet ajasta töitä ja siinä ohella jopa ruksinut asioita siltä oikealta äitiysloman to do-listaltakin. Suurin motivaattori käydä oikean listan kimppuun oli se, että ehkä kroppani ymmärtää olevansa valmis synnyttämään, kun olen saanut mielenrauhan siltä listalta.

Sekä vatsani että rintakehäni ovat leveimmillään noin sataviisi senttiä. Käytännössä fysiikkani haittaa edelleen vain sukkien ja trikoiden pukemista, sillä polvea ei voi enää nostaa suoraan vaan kaikki vaatteet täytyy pukea pellehermanni-tyyliin jalat harallaan.

Niin, ja yöllä toki pitää nousta useamman kerran vessaan ja kääntämään kylkeä koska pakara puutuu, mutta ei kai yksikään raskaana oleva nainen nuku hyvin. Sormuksetkin menevät sormiin ja sillä tavalla.

Voin siis liiankin mukavasti: kaikki kyselevät tuntemuksiani ja ovat jopa hienoisesti pettyneitä kertoessani, että olotilani on suorastaan loistava. Siis loistava ainakin siihen nähden, että olen kirjaimellisesti viimeisilläni paksuna.

Ilmassa ei ole minkäänlaisia enteitä synnytyksestä – ei supistuksia tai liitoskipuja tai mitään. Tosin vatsa on laskeutunut vähäsen alemmas, koska pienet nyrkit tuntuvat nykyään kutittelevan lonkkaluideni välissä. Kai se on ihan hyvä merkki, että hän kaivautuu jokseenkin oikeaan suuntaan.

Vaikka kokoarviossa kätilö luulikin minun saapuneen rakenneultraan, sataviisi senttiä on jo niin suuri lukema muuhun kroppaani nähden, että käytännössä lähes jokainen tuntematonkin tyyppi uskaltaa kysyä raskaudesta. Olen tilanne toisensa jälkeen hämmästellyt sitä, miten loistava icebreaker no itse asiassa mulla on laskettu aika ensi viikolla/ ylihuomenna/ tänään on ollut.

Ne seurueet ovat koostuneet lähinnä kaikenikäisistä miehistä, ja kaikki he ovat innostuneet aiheesta niin, ettemme ole meinanneet millään päästä tapaamisen varsinaiseen aiheeseen. Symppistä. En tiedä miksi, mutta minulle isäihmiset ovat jotenkin liikuttavampia kuin äiti-ihmiset.

Sekä olotilani tiedustelijat (vain naiset, eivät miehet), että kaikki artikkelit ja äpit, ovat käskeneet viikkokausia vaan lepäämään – mutta kun, minä tylsistyisin kuoliaaksi, jos nyt vaan olisin päivät pitkät tekemättä mitään. Salille en nyt enää viimeisellä viikolla ole sentään lähtenyt, ettei vaan käy niin, että saan tyyliin maastavedosta alaselän araksi ja lihakset ovat sitten kipeänä jo valmiiksi kun jälkeläisemme suvaitsee syntyä.

En muuten osaa sanoa, että onko rautakuurini auttanut olotilaani vai ei, mutta suurentuneen verimäärän huomaa ihan selkeästi. Minä olen nimittäin alkanut punastua! Lisäksi pienikin paperiviilto sormessa saa aikaan kohtuuttoman verenvuodon, eivätkä aina jääkylmät sormeni enää todellakaan ole jääkylmät, vaan pääasiassa hikiset.

Tässä vaiheessa uskallan julistaa, että koko odotusaika on mennyt oikein miellyttävästi ilman mitään suurempia vaivoja tai tukalia olotiloja. Toki minulla on ikävä normaalia kroppaani: sitä, jolla voi vetää kunnon rääkkitreenin ja joka nukkuu sikeästi läpi yön ja jossa mikään ei myllää vatsassa aiheuttaen etovaa oloa, mutta silti. Saa nyt sitten nähdä, minkälainen mayhem itse loppuvastuksesta tulee.

Ironista, että voisi sanoa raskauden sopivan minulle poikkeuksellisen hyvin, kun raskaaksi tuleminen oli puolestaan niin p*rkeleen mahdoton tehtävä.

Mieleni tekisi muistuttaa raskaaksi hankkiutumisen tuskastani joka ikiselle ihmiselle, jolle nyt totean voivani erinomaisen mukavasti vielä raskauden viime hetkilläkin. Ihan kuin tällainen luonnonoikku tarvitsisi oikeutuksen lapsettomuustaustalta.

Minun on pakko jäädä parin päivän kuluttua äitiyslomalle. Tai no, ei se tietenkään ole ihan pakollista, mutta viimeinen Kelan hyväksymä päivä koittaa pian. Se on todella outoa.

Äitiysloma on sähköpostini kalenterissa mielestäni osuvasti merkinnällä ”???”.

En minä ole osannut kaivata äitiyslomalle sekuntiakaan.

Olen yöheräilyä lukuunottamatta oikein hyvissä voimissa, enkä koe rehkiväni arjessa nytkään yhtään. Joo, käyn töissä ja salilla ja meillä on taas pieni remontointiprojekti käynnissä, mutta ei tätä kyllä rehkimiseksi voi kutsua.

Voisin ihan hyvin käydä vielä töissä.

Kaikkialla kehotetaan vaan lepäämään ja ottamaan rauhallisesti. Kaikki hekin, joille olen juuri vastannut kiitos kysymästä, voin itse asiassa tosi hyvin ja jotka eivät edes tiedä mitä ihmettä minä päivisin puuhailen, kehottavat varmuuden vuoksi minua lepäämään, koska niin kuuluu tehdä.

Mutta eihän ihminen osaa nukkua varastoon.

Olisi sosiaalisesti hyväksyttävämpää vaan valehdella, että olo on äärimmäisen tukala enkä ole tehnyt mitään viikkokausiin.

Jotenkin käsittämätöntä, että synnytys voisi käynnistyä koska vain. Laskettuun aikaan on enää muutama viikko, mutta tällä olemuksella arvelisin, että kyllä siihen vielä lähemmäs kuukausi menee. Ellei se hetki sitten koita kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Pyörin toimistolla yrittäen keksiä kaikki mahdolliset asiat, jotka olisi hyvä hoitaa pois alta, ja kaikki sellaiset luovaa ajattelua vaativat hommat, jotka olisivat suorastaan mukavaa ajanvietettä etätoimistossa hoidettaviksi. Yritin miettiä, mistä muistilapuista minä lunttaan kuunvaihteen raportteihin tietoja ja napsia niistä valokuvat talteen. Mietin, mistä kansioista muut kaipaavat minulta yleensä infoa, ja järjestelin ne helposti löydettäviksi.

Kävin jopa sen neljä vuotta rulokaapissa odottaneen paperipinon läpi ja muistin napata tamponijemmani parempaan talteen, ettei kukaan lappujani etsivä törmää niihin.

Niin ou-to-a.

Olen yrittänyt asennoitua tekemällä to do-listaa äitiyslomalle. Tai siis, listoja, koska yksi lista on työasioita ja toinen lista on oikeita äitiysloman asioita.

Työasialista paisuu paljon herkemmin, mutta sen tekeminen tuntuu jopa mielekkäämmältä. Jotenkin tutulta ja turvalliselta. Varsinkin ne ikuisuuden ”sopivaa aikaa” odottaneet asiat, jotka vaativat luovaa ajattelua, tuntuvat parhailta toteuttaa nyt.

Sillä oikealla asennoitumislistalla on muun muassa seuraavaa:

• hanki lapselle edes jotkut vaatteet kokoa 50. Äitiyspakkauksessa oli ihan pieniä vaatteita vain muutamia, ja vaikka saammekin niitä varmasti isovanhemmilta, niin pakkohan minun on edes yksi vaatekerta ostaa itsekin, kun en tiedä, mitä ihmettä he tuovat. Ei kai ole kiva, jos lapsella ei ole yhden yhtä sopivaa vaatetta elämänsä ensihetkiin, vaan kaikki vaatteet ovat vähintään kuutisen senttiä liian isoja.
• pese ainakin ne kätyrin pienimmät vaatteet. Muista ostaa sellaista vauvoille sopivaa pyykinpesuainetta.
• hanki kaikki käytännön tavarat – siis ainakin vaippoja, liivinsuojia ja supermegasiteitä. Ja varmaan babywipeseja. Ja hae se Liberon ilmaislaukku.
• raivaa hoitopisteet. Mieluiten sillä tavalla järkevästi, ettei ne sieltä väistyvät mapit ja muut rojut päädy ihan turhana vaan uuteen jemmaan.
• tilaa pinnasänkyyn patja. No, kiitos äitiyspakkauksen, tästä voi kyllä joustaa.
• tutustu lypsämisasiaan. Tai lataa ja desinfioi ainakin se rintapumppu valmiiksi.
• yritä täyttää jotain järkevää synnytystoivelistaan. Kirjaa vaikka perhehuonetoive siihen, jos et muuta keksi.
• määrittele, mitä haluat ottaa mukaan sairaalaan. Jos oikein innostut, niin pakkaa sellainen.
• mieti nimiä.
• hanki jotain ruokaa pakkaseen. Keksisitkö jotain raakapakasteita, tyyliin kinkkukiusaus? Ja mites vaikka kahvitteluherkkuja, vaikka syötkin ne luultavasti kokonaan itse?
• käy Arnoldsissa kahvilla keskellä päivää, koska pystyy.
• käy miehen kanssa lounastreffeillä, koska pystyy.

Enköhän minä tuonkin listan kimppuun vielä ehdi.