Mites sun raskaus on ylipäätään mennyt? Sori, mä en ehtinyt hirveästi tutkia näitä kirjauksia etukäteen.

Minulla on uusi neuvolantäti. Edeltävä jäi eläkkeelle.

No… oikeastaan tosi hyvin. Ei ole ollut mitään suurempia koko aikana.

Onko ollut pahoinvointia? Väsymystä?

Ei ole, ei erityisemmin.

Hän jatkaa kyselylistaa. Ei, ei, puistelen ja kysymystulvasta arvelen, että hän pitää minua mysteerinä, jonka hän on päättänyt ratkaista.

Rautalisää aloin syömään kun tuntui urheillessa, että lihaksista loppui voima, kerron lähinnä osoittaakseni hänelle, etten vain systemaattisesti peittele asioita.  Ja mulla on aiemmin ollut matala ferritiini, mutta ei sitä nyt ole kuitenkaan mitattu.

Pidän hetken tauon, mutta rauta-arvoni eivät selvästi herätä hänen kiinnostustaan.

En sitten tiedä, että onko se rauta yhtään auttanut. Helteillä oli muutenkin vähän uuvuttavaa, kun mulla on aika matala verenpaine. 

Niinpä onkin, joo. Hemoglobiinia ei kyllä kannata nyt ottaa, kun viimeksi mitattiin, ja eipä tuo ole tippunut.

Olkoon sitten, en mä jaksa siitä jankuttaa, enhän mä ole mikään asiantuntija. Jatkan sitä rautaa ja käyn sitten itse maksamassa sen ferritiinin synnytyksen jälkeen.

Onko ollut turvotusta?

Ei.

Ei sitäkään, joo. Liitoskipuja?

Ei.

Ei niitäkään, joo. Onko ruoka maistunut?

On.

Onko mielihaluja?

Ei… Ihan saman verran tekee mieli herkkuja kuin normaalistikin.

Herkutteletko sä usein? Hän terästäytyy aivan kuin olisi juuri bongannut tämän mysteerilaatikon pohjalta yllätyksen.

No… en. Mutta ainahan hiilareita ja sokeria tekee mieli.

Niin. Ihan maltillisesti sulla on kuitenkin tullut painoa. Hän tuntuu päättäneen, että salailen edes jotakin merkinnän arvoista.

Ihme, ettei hän vielä ole kysynyt lapsen isästä, joka ei tänään päässyt mukaan. Tai sitten hänen edeltäjänsä on kirjannut joka kerralta, että innokas isä on mukana.

Onko supistanut?

Ei… tai no, kävelylenkillä supistaa, sillain ihan kivuttomasti. Ei vielä milloinkaan muuten. Mutta se lenkkeily on sitten jäänyt kun ei siitä etenemisestä tule mitään, vaikka ei koskekaan.

Ahaa. Liikutko sä miten? Harrastatko sä arkiliikuntaa?

Ei kyllä hirveästi tuu arkiliikuntaa, on toimistotyö ja työmatka on aika pitkä, pitää kulkea autolla. Käyn salilla.

Jaksatko sä käydä vielä salilla? Hänen yllättyneestä äänensävystään minun pitäisi kai päätellä, että nyt ei enää kuuluisi käydä salilla.

No joo, oon mä ihan hyvin kyllä jaksanut, sanon vähän anteeksipyydellen. Salillakäymiseni on ennemminkin viitsimisestäni kuin voinnistani kiinni ja suurin osa käynneistä on kyllä vaihtunut kahvakuulien heiluttelemiseen omalla terassillamme.

…

Tosin ei siellä nyt sellaista kunnon treeniä enää saa, selittelen.

Niin. Mitä sä siellä teet?

O-ou.

Nyt ei kai kannata antaa rehellistä vastausta, eli sitä, että rehkin niin paljon kuin suinkin vaan kehtaan ja kykenen ja otin sen raskaustukivyön käyttöön siksi, että maastaveto raskausviikolla 35 sai alaselän yllättävän kipeäksi.

No… kaikkea vähenevissä määrin, hymyilen.

Mitä mä uskallan vastata, ettei hän luule minun repivän siellä itseäni väkisin kappaleiksi? En halua mainita liikkeitä nimeltä, koska vaikuttaa siltä, että hän aikoo muistuttaa minua niiden vaaroista. Ja niihin minä olen kyllä perehtynyt, vaikka en olekaan kieltäytynyt kaikesta yli kymmenen kilon painoisen asian nostelemisesta, kuten eräs raskaana oleva ystäväni – minulle rajaksi on muodostunut ehkäpä kolmisenkymmentä kiloa.

Öö… Liikkuvuuteen se nyt on painottunut. Tuleepa jotain tehtyä, kun ei se lenkkeily tosiaan oikein enää toimi.

Hyvä minä, olipas nokkela keksintö tuo liikkuvuus. Minulle kaikki on nykyään ennemminkin kategoriassa liikkuvuus kuin treeni, kun en saa heiluttelusta kunnon hikeä tai poltetta aikaiseksi.

Niin, aivan. Sä oot siis ollut koko ajan tosi hyvävointinen?

Joo. Ei oo ollut mitään kummempia.

Harva on niin onnekas. Kyllä, tiedostan tämän.

Niinpä…no, vielähän tässä ehtii tulla mitä vaan.

Mietin, että hän ei tainnut huomata tai ymmärtää neuvolakortistani merkintää PAS. Mieleni tekisi sanoa, että minäpä olen maksanut mittavat kipurahat ennakkoon ja nautin nyt sen hedelmistä, mutta enpä sano kuitenkaan.

Joko sä olet äitiyslomalla?

En vielä. Kuun lopussa pitäisi aloittaa.

Odotatko sä sitä innolla?

Noo… en mä nyt oikein tiedä, kun mun työ on sellainen, että en mä oo ikinä oikein kunnolla lomaillutkaan. Niin saa nyt sitten nähdä, että millaista se on.

En uskalla sanoa, että käytännössä jatkan työskentelyä, jos vointi vaan sen sallii. Tosin työtahdin aion määrittää hyvällä omalla tunnolla ihan mielivaltaisesti.

Naisella on samanlainen ilme kuin kuntosalikysymyksen kohdalla. Oletettu vastaus olisi mitä ilmeisimmin ”kyllä odotan, olen odottanut äitiyslomaa koko elämäni enkä enää aio k*stakaan työpaikkaani kohti kun sieltä nyt kerran pääsen pois” tai vähintään ”kyllä odotan, mä en enää jaksaisi millään käydä töissä”, johon hän voisi vastata käskevästi ”nyt sun kuuluu keskittyä itseesi ja vauvaasi, jää sairaslomalle välittömästi” ja johon äiti voisi sitten helpottuneena tästä huolenpidosta itkeä tirauttaa vastaukseksi.

Myös kaikki äpit ja artikkelit neuvovat ottamaan tässä vaiheessa ihan iisisti ja lepäämään aina kun vain suinkin pystyy. Minä en selvästi istu siihen muottiin, koska en koe rehkiväni yhtään, ja silti minun tapani käydä normaalisti töissä ja välillä vähän heilutella painoja tuntuvat olevan kielletyllä hulluttelulistalla.

Entä millä mielellä sä olet ollut?

Hyvällä mielellä. Ihan kivasti on aika mennyt, kun kesälläkin on ollut niin paljon kaikenlaista ohjelmaa. Ja mikäs tässä, kun tosiaan on ollut ihan mukavat oltavat.

Niin, toisilla ei tosiaan ole mitään suurempia ja oikein hehkuu raskausaikana.

En minä kyllä erityisemmin hehku, mutta olkoon. Pelkään kärsiväni sitten synnytyksessä koko raskausajan edestä.

Entäs synnytys?

No… ei ole mitään sellaista erityistä visiota. Olisi varmaan kiva pärjätä mahdollisimman pitkälle ilman mitään kunnon mömmöjä, mutta sittenhän sen vasta näkee, että kestääkö sitä yhtään.

Niin, että ihan realistiset odotukset synnytyksestä.

Joo… kai. Oltiin eilen siinä synnytysvalmennuksessa. Ihan kiva, että sinne pääsi paikan päälle.

Käyn välillä laverilla ja varmistuu, että lapsemme on edelleen pää alaspäin. Ilmeisesti hän on paitsi kova potkimaan, myös innokas nyrkkeilemään, sillä liikkeiden vahvuudesta päätellen olin pelännyt, että hän on kääntynyt perätilaan.

No on tää sun maha kyllä tosi ylhäällä. Onkohan tämä jalka… Aika täynnä vauvaa kyllä tää sun maha jo.

Siltä se tuntuukin, joo. Tuntuu että nahka halkeaa ja perna tai joku saa uuden muodon.

Periaatteessa meidän pitäisi varata sulle jo kahden viikon päähän aika, mutta mitäs sä olet mieltä? Kun sillä viikolla sulla on se kokoarvio.

SF-mittani on edelleen ylärajoilla ja vaikka vatsan todettiin vain olevan hirveän ylhäällä, menen nyt kuitenkin kurkkaamaan poikaamme vielä kuudetta kertaa vatsanahkani sisäpuolella.

No ihan suoraan sanottuna, ei sitä mun mielestä tarvi. Mä kuitenkin käyn siellä polilla ja jos tässä nyt olotila olennaisesti muuttuu, niin mä olen sitten kuitenkin yhteydessä. 

Tasan 365 vuorokautta sitten istuin synnytyssiiven päivystysaulassa. Tuijottelin seinällä olevia vastasyntyneiden potretteja ja ohitseni lipui synnyttämään saapuneita naisia toinen toisensa jälkeen.

Tässä rakennuksessa lapsettomuustutkimuksiin joutuu kulkemaan äitiyspolin odotusaulan läpi ja näköjään keskenmenodiagnoosi haetaan myös äitien keskeltä. Jonkin oven takaa kuului aivan selvästi vastasyntyneiden hentoa itkua.

Vaikka olin kivuton, olisin tuhat kertaa mieluummin istunut toimistolla siinä äärimmäisen tylsässä viikkopalaveri-teamsissa, josta luistaakseni olin taas päästänyt valkoisen valheen, kuin siinä aulassa sen kuuluisan korkkitaulun vieressä, johon merkitään jokainen tässä sairaalassa syntynyt vauva sinisellä tai punaisella nuppineulalla.

Surkean tilanteeni kruunuksi odotusaulan läpi käveli työtuttuni, tullut tietenkin synnyttämään vaimonsa kanssa, ja minä jouduin pakottamaan hymyn kasvoilleni ja moikkaamaan vilpittömän ystävällisesti. Onneksi synnyttäjien ei tarvinnut jäädä samaan aulaan, ja luojan kiitos se työkaveri, mies, ei ole ikinä ottanut tätä yllättävää kohtaamistamme puheeksi.

Vuoroni koittaessa minä sain keskenmenodiagnoosin ja pakenin sitten sairaalaympäristöä lisääntymiskykyisine ihmisineen mahdollisimman ripeällä askeleella ruskaisena hehkuvaan syyspäivään.

Enpä olisi silloin millään uskonut, jos joku olisi kertonut, että tasan vuoden päästä saan noin kymmenet raskausonnittelut halauksen kera (työtutuilta, joita en ollut nähnyt kuukausiin ja jotka ovat muuten kaikki miehiä ja selvästi oppineet, ettei raskaudesta kannata onnitella, ennen kuin on asiastaan tuhatprosenttisen varma), ja että illalla esikoiseni pitää keskivartalossani poikkeukselliset, lähes kivuliaat reivit kuin lohdutukseksi tästä vuosipäivästä.

Keskenmenon jälkeen olin eksynyt ja rikki. Omalla tavallani rikki – rikki, särki, vaikka en suostunutkaan sitä myöntämään.

En ehkä osannut surra menetettyä elämänalkua, mutta osasin kyllä surra kiemuraista, juurakkoista polkuamme, joka ei tuntunut vievän mihinkään.

Lapsettomuus tuntui kenties toivottomammalta kuin koskaan ennen. Vähän huvittaa, että silloin ”en oikein osannut surra, kun en ollut edes ehtinyt ymmärtää olevani raskaana”, ja nyt voisin periaatteessa synnyttää hetkellä millä hyvänsä, ja edelleen tuntuu vieraalle, että minä olen raskaana oleva ihminen.

Seuraavaa alkionsiirtoa oli pakollista odottaa monta kuukautta ja sen myötä ajatus siitä, että edes kokonaisen vuoden sisällä ehtisi tapahtua yhtään mitään perheenlisäyksemme suhteen, oli järjetön.

Ei meidän tilanteellemme tapahdu yhden vuoden aikana mitään, mehän olimme olleet toivottomia tapauksia jo melkein viisi vuotta! Varsinkaan, kun seuraavat kolme kuukautta menevät pelkkään odotteluun. Jäljelle jää yhdeksän kuukautta, jolloin ehkä kokeillaan uudelleen, ehkä ei tulla raskaaksi, ehkä saadaan keskenmeno, ehkä joudutaan uuteen punktioon.

Mieheni jaksoi olla aurinkoisempi – tietenkin. Siksihän minä häneen olen rakastunut.

Minä olin vasta saanut uuden leiman papereihini, ja hän oli aidosti huolissaan siitä, ettei hänen uuteen autoonsa mahdu lastenvaunut. Minusta se oli täysin epärelevantti murhe kun otettiin huomioon se, että olin juuri saanut toisen keskenmenon ja se, että hänen autonsa vaihtuu kuitenkin vuoden, kahden välein.

No, ne vaunut ovat nyt postissa ja kohta niitä pitäisi sovittaa siihen samaan takakonttiin, joka häntä vuosi sitten huoletti. (Minua se ei huoleta vieläkään, kuten ei sekään, että laskettuun aikaan on kuukausi ja vaunut ovat tosiaan vielä matkalla. Kyllä ne ehtivät, tai jos eivät, niin ainahan sitä jotain keksii.)

Enpä olisi uskonut.