En varmaan ole ottanut kesälläkään riittävän rennosti, sillä en ole edelleenkään raskaana. Olisipa se ollutkin mieletöntä tuuria tulla ihan omin avuin raskaaksi ennen pakastealkionsiirtoa.

Mielettömältä tuurilta sellainen biologinen tapahtuma kyllä kuulostaa yhtälailla, tapahtui se miten ja milloin vain.

Tällä kertaa kurjimmat päivät olivat fyysisesti erityisen kurjia, sillä tarvitsin pitkästä aikaa kunnolla Buranaa kipuihin ja tulvavaarakin oli sen mukainen. Inhottavaa.

Tiputtelu on muuten ihan kätevä varoitusmerkki tulevasta tuomiosta. Sitä on sitten varautunut hieman paremmin H-hetkeen, siihen tuttuun poltteeseen, vaikka se iskisikin yllättäen naapurien kahvipöydässä.

Juuri sen hupparin taskusta löytyy aivan varmasti Burana, olet varmuudeksi laittanut siteen, ja pystyt jatkamaan keskustelua lähes normaalisti, vaikka alavatsaasi alkaakin korventaa aaltoina. Mieheni ei voi käsittää, kuinka varsinaisen vuodon alkamisen voi aavistaa sekunnilleen ilman, että todistaa sen visuaalisesti.

Ehkä unohdut hetkeksi tuijottamaan tyhjyyteen pohtien epäonnistumistasi naisena, mutta tajuat kuitenkin riittävän nopeasti sanoa muistelevasi tässä vaan olympialaisten illan suomalaisohjelmaa.

Yhtenä kurjana iltapäivänä istuin taas upouudessa lempivessassani ja nojasin otsaani viileään altaaseen. (Kai jokaisella on kodissaan lempivessa.)

Mietin siinä, että miten edes on mahdollista, että reisivaltimoitakin polttaa tällä tavalla. Ihan kuin kohdustani lähtisi molempiin jalkoihini jotain… jotain… kuumaa laavaa.

Hymyilin surkuhupaisalle ajatukselle siitä, että jos menkat eivät olisi kiistaton todiste ei-raskaudesta, ajattelisin varmaan, että olen selvästi raskaana, koska mistään muusta järjellisestä syystä pimppani ei ole voinut yhtäkkiä muuttua niin radikaalisti, että viisitoista vuotta käyttämäni tamponit päästävätkin yllättäen ohi.

Taittelin tuppoa huolellisesti piiloon ja varoin sotkemasta vaalean puun värisiä kalusteita tai vaatteitani enempää. Tämän teurastamon ylläpitäminen jälkiä jättämättä on välillä aivan hirveän työlästä.

Kipuaalto alkaa laantua ja mietin, kuinka hemmetin monesti olenkaan kokenut tämän pettymyksen ja pohtinut nämä samat asiat.

Kärvistellyt vessassa tuijottamassa kaakeleita. Huolehtinut jälkien siivoamisesta huolellisemmin kuin Dexter, ja palannut silti kohta tarkastamaan, unohdinko tupon siihen pöydälle, koska siivotessani mietin vain sitä, saammekohan me ikinä lasta.

Tämä ei enää ole edes déjà-vu, sillä minä olen todella kokenut tämän hetken lukemattomia kertoja täsmälleen samanlaisena. Sekä samanlaisena, että erilaisena. Kaikki kuviteltavissa olevat versiot tuntuvat jo tutuilta.

Lasken sovelluksesta, että tämä on viideskymmenes pettymys perättäin.

Viideskymmenes. Joka ikistä olen toivonut niin, niin, kovasti. Ihan joka ikinen kerta olen haikeana miettinyt, jospa sitten ensi kerralla.

Viisikymmentä niin aitoa pettymystä. Puoli sataa.

Ilmankos tämä vessassa istuminen ja tällaisten syvällisten asioiden ihmetteleminen tuntuu Elämäni murmelina-elokuvalta.

Tästä masentavasta faktasta huolimatta olen yllättävän fine. En jaksa suuremmin pettyä.

En vaan nyt jaksa välittää.

Olen kai jossain määrin hyväksynyt sen tosiasian, että meidän seuraava, todellinen mahdollisuutemme saada lapsi on prosessi nimeltä koeputkihedelmöitys, pakastealkiosta, eikä suinkaan kotona hässiminen.

Se ei enää aiheuta minulle valtaisia tunnekuohuja, sillä minähän olen jo suorittanut kaikista vaativimman osion, punktion.

Ihan kuin olisin jo nähnyt kaiken, kiivennyt kaikki ylämäet, selvittänyt jokaisen tehtävän kertaalleen.

Tiedän, mitä tuleman pitää. Olen konkari. Lopputulos voi tietysti olla aivan kamala, mutta turha sitä on vielä murehtia.

Turha tätä on nyt surra. Tai kuten Pinterestini sen sanoo: worrying does not take away tomorrow’s troubles, it takes away today’s peace.

Lapsiperhehommat ovat nyt pausella, koska, no, ei huvita. Tai kävimme me kyllä yhden ystäväperheen kanssa Lintsillä, sillä reissulla riitti kyllä huvia.

Kieltäydyimme jälleen yhdestä lapsiperhespektaakkelista, sillä meillä on villimpiäkin kesäsuunnitelmia tarjolla, ja osallistuminen olisi ollut lähinnä sukulaisvelvoitteen täyttämistä. Sellainen velvollisuudentunto ei kuulu itsekkäisiin kesäsuunnitelmiimme. Rehellisesti sanottuna: ei vaan nyt jaksa aidosti kiinnostaa tavata heitä.

Nyt kun mietin, niin minua ei ole kyllä pitkään toviin kiinnostanut järjestää tälle porukalle aikaani. Kyseinen seurue on siis siskoja, serkkuja, setiä, tätejä ja sellaisia, joilla kaikilla on lapsia tai lapsenlapsia.

Nämä havaintoni eivät todellakaan päde kaikkiin tuntemiini lapsiperheisiin.

Meillä on reilusti välimatkaa, joten tapaaminen vaatii sekä kohtalaisesti aikaa että vaivaa. Meiltä, enimmäkseen, sillä harva viitsii reissata meidän luoksemme, ja toki me tapaamme sitten kätevästi kaikkia kerralla.

Minua ei houkuta viettää aikaa tämän porukan kanssa muun muassa siksi, että koen itseni siinä niin ulkopuoliseksi.

Siinä joukossa minä olen UFO, joka yrittää kömpelösti seurustella Maan asukkaiden kanssa. Paitsi, että nämä Maan asukkaat eivät ole järin kiinnostuneita marsilaisista.

Kerromme kuulumisiamme, mutta heitä ei selvästikään kiinnosta lapsettoman pariskunnan elämä. Työpaikat, harrastukset, remontointi, ystävät… Mikään vastaus ei laukaise jatkokysymyksiä meidän suuntaamme. Heidän vaan on niin paljon helpompaa ja mielenkiintoisempaa uppoutua toistensa lapsiperhekeskusteluihin.

Sekä lapset, että aikuiset kyllä silti kilpailevat meidän huomiostamme. Varmaan siksi, että meidän jaloissamme ei roiku ketään sellaista virallista huollettavaa, jolle priorisoisimme väkisin huomiomme 24/7.

Meidän pitäisi olla aidosti läsnä joka ikiselle, samanaikaisesti: neljävuotiaalle hänen esitellessä uimapukuaan, seitsenvuotiaan kertoessa maalausharrastuksestaan ja samalla kommentoida heidän isänsä päällepuhumaa kalastusviikonloppukertomusta.

Kai on niin, että lapsiperheissä jokainen jäsen kaipaa kuuntelevaa korvaparia. Sellaisena toimiminen on pidemmän päälle uuvuttavaa.

Niin, jos näkisimme useammin, tämä ongelma varmasti osittain ratkeaisi. Mutta, se tuntuu tässä elämänvaiheessa ensisijassa velvollisuudelta, pakkopullalta, enkä minä halua suunnitella elämääni velvollisuuksien ohjaamana.

Ainakaan jatkuvasti.

Niiden lapsiperheiden joukossa me olemme vähän niin kuin alinta kastia: emme viitsi kommentoida edes radiokanavaa, saati ruokapaikkaa, koska lapsiperheet ja isovanhemmat onnistuvat sähläämään kaikesta keskenään aivan riittävästi.

Oikeastaan mieleni tekisi ottaa niin sanottu johtajan rooli ja päättää koko hemmetin viikonlopun kulku heidän puolestaan, jotta kaikki se säätäminen loppuisi, mutta se ei ole porukan ainoalta lapsettomalta ihmiseltä hyväksyttävää.

Me vaan tulemme perässä ja syömme kiltisti vaikka paistettuja voikukkia, jos he niin katsovat parhaaksi. Autamme sen minkä voimme.

Siis – tarjoudumme auttamaan, mutta he eivät ilmeisesti ole tottuneet ottamaan apua vastaan.

Lapsiperheporukassa vanhemmat ja isovanhemmat ojentavat lapsia kilpaa, ja meidän on parempi vaan olla puuttumatta yhtään mihinkään, kunhan kukaan mukuloista ei ole harrastamassa silmiemme alla mitään hengenvaarallista.

On selvää, että lapsettomat aina mukautuvat. Matkustavat paikan päälle pisimmän matkan ja heräävätkin silloin, kun lapsiperhe päättää nousta uuteen päivään.

Sinänsä se on minulle OK, se on minustakin järkevää, mutta kun tuntee itsensä samalla mangustiyhdyskuntaan soluttautuneeksi pesukarhuksi, jolle mangustit langettavat yhtälailla tehtäviä mutta eivät tarjoudu puhdistamaan sen turkkia, koko vaivannäön pointti vähän häviää.

Kun kieltäydyimme taas yhdestä tällaisesta reissusta, tajusin, etten oikeastaan osaa rentoutua siinä porukassa.

Lapset sitä, lapset tätä. Joka ikinen sekunti ollaan tekemässä jotain sellaista, mikä viihdyttää lapsia. Rauhassa ei saa, tai lasten tarvitse, olla hetkeäkään.

Tyyliin; nyt olemme sirkuksessa, tämän päätyttyä haemme äkkiä uikkarit ja siirrymme välittömästi maauimalaan, jossa jokainen aikuinenkin oletettavasti leikkii vesisotaa eikä vain valvo että kukaan ei huku, ja josta aikuiset poistuvat jotenkin ihmeen kaupalla siten, että siirtymä uimalasta valmiiseen ruokapöytään on täydellinen.

Siirtymä ehkä onnistuu, mutta vähintääkin joku vanhemmista huomauttaa kuin ohimennen siitä, miksi oikeastaan juuri hän joutui taas taistelemaan kolme lasta vedestä pois. Vaikka ei hän halunnut lähteä tekemään ruokaakaan.

Aina myös kiistellään siitä, miksi isien piti pesettää taas lapset tai äitien hoitaa taas nukuttaminen, vaikka itse eivät ehdottaneet mitään muutakaan toimintatapaa.

Miksi he eivät voi sopia vuoroja, miksi me emme sitten järjestä erikseen naisteniltaa jossa he vetävät luvan kanssa lonkkaa, miksi minun pitäisi jaksaa taivastella tätä vääryyttä kun kyllähän minä saan juoda viiniä iltamyöhään, jos haluan?

Paitsi että heidän elämänsä on niin uuvuttavaa seurattavaa, että en minä sen päivän päätteeksi edes jaksaisi jäädä siemailemaan punkkua puolille öin.

En minä jaksa olla lapsista loputtoman kiinnostunut. Eivätkä he selvästi jaksa kiinnostua meidän elämästämme kahvihetkeä pidempää. Miksi kiusaisimme itseämme?

Siispä petaan vierassänkymme, laitan jäitä tekeytymään ja kastelen minttupuskan seuraavia ystäviä varten.