Mielenmaisema
Välillä harmittaa enemmin-postaukseni herätti keskustelua siitä, mikä määrä negatiivisuutta on huolestuttavaa. On aidosti koskettavaa, että joku huolestuu mielenmaisemastani ja jättää viestin, ja yhtälailla ihanaa, että joku kertoo ajatelleensa täsmälleen samalla tavalla ja kertoo minulle siitä.
Kiitos vielä tosi paljon jokaisesta viestistä, mielestäni niissä oli tosi hyviä pointteja, ja siitä tulikin mieleeni kirjoittaa juuri tätä aihetta sivuten!
Luulisin, että ei-huolestujat ovat puolestaan itse kokeneet hyvin samoja asioita kuin minä, ja pitävät itsestäänselvänä, että vaikka tällaisia äärimmäisen negatiivisia asioita juolahtaa mieleen, niin sanotut oikeat ajatukset ja muun elämän vire ovat aivan eri asia. Ainahan näin ei ole, kenties joku huolestuja on puolestaan kokenut sellaista itse tai on seurannut sitä vierestä.
En yhtään ylläty siitä, että rehelliset avautumiseni kuulostavat jonkun korvaan jopa huolestuttavilta, sillä minähän naputtelen tänne päiväkirjatyyliin ihan mitä mieleeni ikinä juolahtaa, ilman sen suurempia selittelyjä. Enemmin tai vähemmin väärän mielikuvan antaminen on nimittäin tosielämässä realisoitunut vaara: harva lähipiirissäni on kokenut lapsettomuutta, ja heille avautuessa on todellakin pidettävä kieli keskellä suuta.
Elämähän on yhtä itsensä markkinointia, siinä mielessä, että omaa ulosantia täytyy harkita ajatuksella saadakseen aitoa ymmärrystä. Rehellisesti sanottuna, kirjoitusteni ja instani kautta olen saanut paljon enemmin ymmärrystä (paljon vähemmällä kuvailulla), kuin lähipiiriltäni. Ystävät ovat ihania, mutta vertaistuki on suorastaan maagista. Toivottavasti pystyn tarjoamaan tätä samaa vertaistukea mahdollisimman monelle.
Minun kirjoittamisen tarpeeni liittyy nimenomaan lapsettomuuteen, ja fakta on se, että lapsettomuus elämässäni on tällä hetkellä ehdottomasti negatiivissävytteinen, katkera ja pessimistinen asia. No, harvanpa elämässä se on ikinä positiivinen, tai edes neutraali, juttu.
Minä käsittelen lapsettomuutta ennemminkin VMP-asenteella (mikä ei varmasti ole kovin rakentavaa, mutta se on minulle luontaista) kuin itkemällä itseni uneen, mutta varmasti senkin tyylin vuoro koittaa vielä joskus myöhemmin. Ehkä haluan vielä joskus hakeutua käsittelemään tätä asiaa ammattilaisen pakeille, mutta toistaiseksi en ole kokenut sille tarvetta, ehkä siksi, että tämä tuntuu ylipäätään epätodelliselta asialta. Roolilta.
Lapsettomuus on paskaa, mutta muuten minulla menee hyvin. Toki lapsettomuus täytyy vielä joskus hyväksyä 200-prosenttisesti, se on vielä pitkä tie.
Yleensä juuri niistä kohtaamistani ärsytyksen ja harmituksen aiheista on myös tarve avautua, toisin kuin puolison yllätysjätskitreffeistä, joihin lapsettomuus ei liity, ja siksi minä todellakin vaikutan katkeroituneelta tyypiltä. Kyllähän minä sellainen olenkin, mutta en aivan niin paha, kuin mitä näistä kirjoituksista saattaa ymmärtää.
Minulle on terapeuttista räntätä tänne ilman suurempia disclaimereita aina kun siltä tuntuu ja toivon, että mahdollisimman moni saa mielenmaisemastani kiinni vertaistukena tai ymmärtääkseen lapsettomuutta paremmin. Mutta, onnekseni minä en ole poliitikko, joten voin huoleti näin tehdä!
Vaikka kirjoitankin tänne mitä sylki suuhuni tuo, oikeassa elämässä tämä sama kommunikoinnin haaste on paljon vaikeampi taiteenlaji. Monikaan lapseton ei varmaan voi avautua täysin ilman sensuuria muille, kuin kumppanilleen.
Pakko tunnustaa: minä en halua sanoa edes kaikkia tänne kirjoittamiani juttuja kumppanilleni, jottei hän huolestu todenteolla, ja toisaalta siksi, etten levitä hänelle vielä lisää pahaa mieltä lapsettomuudestamme. Monesti päästän pahimmat höyryt tänne ja ilmaisen asian miehelleni vähän hienovaraisemmin, jotta hän kuitenkin tietää, missä minä menen.
Ajatukseni todellakin kuulostavat helposti niin kaunaisilta, että erityisesti lapsellinen ihminen saattaa suorastaan säikähtää, vähintäänkin huolestua vakavasti, jos en muista ladella perään ilmiselviksi kuvittelemiani vastuunvapautuksia. Olen jollain tavalla onnistunut tässä kommunikointihaasteessa, sillä äitiystävänikin uskaltavat avautua minulle sekoilevista lapsistaan ilman, että epäilisin hetkeäkään, kuinka rakkaita he kaikesta raivostuttavuudestaan huolimatta ovat.
Minulle saa sanoa, että lapseni on tällä hetkellä mulkero, kyllä minä silti tiedän, että se on maailman rakkain mulkero. Minä saan pauhata siitä, kuinka uskomattoman epäreilua tuttavan X vahinkoraskaus on, ja kyllä hän silti tietää, etten minä toivoisi lapsettomuutta kellekään. Jos vituttaa, niin sitten vituttaa, eikä avautuminen ole avautuminen, jos perään pitää ladella pidempään disclaimereita kuin mitä itse avautuminen kesti, eikös!
Mutta sensuuritta ränttäämisessä on silti oltava aina äärimmäisen tarkkana, jotta pysymme tällä tarkkaan määritellyllä, samalla aallonpituudella.
Ennen kuin lapselliselle ystävälle avautuu siitä, että pariskunta Nönnönnöö etenee suhteessaan tähtitieteellisen nopeasti ja minusta on universumilta äärimmäisen epäreilua, että heillä tärppäsi heti, vaikka he eivät vielä muista kuinka puoliso juo kahvinsa, pitää muistaa laskeskella, kauanko hän oli puolisonsa kanssa yhdessä ennen esikoistaan.
Ennen kuin avautuu hänelle siitä, että pariskunta Sössönsöö pettää toisiaan ja veti viime pikkujouluissa viivat eikä mielestäni ole järjellä selitettävissä, että miksi noin epäkypsät ihmiset myös saavat lapsen heti kun keksivät sitä yrittää, pitää tarkkailla hänen ilmeitään sen varalta, ettei hän vain kuvittele minun juoruilevan hänestä yhtälailla, vaikka hän ei petäkään puolisoaan tai käytä huumeita.
En voi avautua hänelle siitä, miten en enää kestä työkaverini luomusosehössötystä ja kuinka hermojani raastaa kertomukset lapsentahtisesta maailmankatsomuksesta, jossa suurin piirtein töihinkään ei voi lähteä koska lapsi sanoo sen olevan tyhmää, jos en itse ole muistanut kysellä hänen lapsiensa kuulumisia ja ole ollut säännöllisesti kiinnostunut myös hänen operaatio tutista hävittämisestään.
Kommunikaatio on taidetta.