PLAY IT COOL 2/2

Jokainen meistä neljästä on sen verran asiantuntevia, että tiedämme ilman selkokieltäkin, mitä tämä oikein tarkoittaa.

Lääkäri rikkoo hiljaisuuden. Molemmat johtofollikkelit ovat oikein kauniita ja hyvännäköisiä.

Kivakiva, ajattelen, ja naputan sormilla kämmenselkääni maatessani vielä telineessä.

Opiskelijat eivät edelleenkään uskalla edes henkäistä, saati sitten siirtää katsettaan pois ultranäytöstä. Heitä on varmaan peloteltu potilasreklamaatioilla.

Pöytää sählätään ylös ja alas, minä saan hississä kyytiä haarat levällään koko joukon seisoessa sen äärellä. Pukeudun vessassa ja istahdan takaisin lääkärin viereen.

Noniin, osastonylilääkärirouva aloittaa, tiukka ilme kasvoillaan. Minuakin alkaa jännittää, kun hän näyttää tuolta.

Molemmilla puolilla on oikein kauniit follikkelit. Oletteko te valmiita kaksosraskauteen?

Rouva ristii kätensä syliinsä, ja tuijottaa minua äärimmäisen vakavana. Huoneessa on hiirenhiljaista.

Ymmärsin kyllä, että tässä on nyt mahdollisuus kaksosiin. Mutta ihan oikeasti, aikuisten oikeasti, minulta kysytään nyt tällaista? Minulle, tahattomasti lapsettomalle ihmiselle, käytännössä tarjotaan kaksosia?

No, eipä ole kyllä tullut vakavissaan sitä ajateltua, vastaan epäuskoisena. Todellakaan.

Rouva on velvollinen varoittamaan minua kaikesta.

Kaksosraskaudessa on tietysti tavanomaista enemmin riskejä – ja onhan se vanhemmille raskaampaa. 

No joo, toki on. 

Olen enemmin häkeltynyt tämän keskustelun vakavahenkisyydestä, kuin siitä, että meille voi tulla kaksoset. Terkkariharjoittelijan kurkkua kuivaa, ja mies pyyhkäisee taas hermostuksissaan tuota maailman komeinta kiharaansa.

Minä en ole potilaana säikyimmästä päästä, sillä se ei kertakaikkisesti ole minulle vaihtoehto. Jos me haluamme lapsen, niin minunhan se tekoprosessi on kärvisteltävä, oli se sitten minkälainen tahansa. Minä en ole valmis luopumaan lapsihaaveestani erilaisten ikävien kokemusten vuoksi, edes lapsettomuushoitojen.

No, onko sitä ihan oikeasti syytä pelätä? Katson rouvaa silmiin mahdollisimman rauhallisella ilmeellä, painottaen sanoja ihan oikeasti. 

Hän miettii vastaustaan pitkään.

Noh, onhan kaksosia kyllä syntynyt paljon. Rouvan ilme on ristiriidassa hänen vastauksensa kanssa, sillä se ei juuri pehmene.

Kohotan kulmiani ja huokaisen syvään. Sitähän minäkin mietin, saavathan ihmiset kaksosia jatkuvasti.

He odottavat uteliaina reaktiotani. Ristin jalkani, oikaisen mekkoni helmaa ja nojaudun toispuoleisesti käsinojaan.

No pelkäisitkö itse, ihan tosissasi pelkäisit sitä, yritän viestiä hänelle ilmeelläni.

Vanhemmilla on tietysti raskasta, hän jatkaa. Mahdollisuus on aivan ilmeinen, kaikki näyttää oikein hyvältä raskauden alkua ajatellen.

Joo-o. Kiitos hei, minäpä tästä lähden miettimään.

Enpä olisi arvannut, että tällainenkin päivä vielä koittaa. Autoon päästyäni valitsen heti mieheni numeron.

Hän on onneksi yksin, eli pääsen kertomaan, miten tämä keikka meni. Jätän muun viihdearvon myöhemmäksi, ja menen suoraan asiaan.

Niin, nyt on kuulemma suurikin mahdollisuus saada kaksoset.

Kaksoset?!! Hän alkaa nauraa kippurassa.

Ihan mahtavaa! Kaksoset!

Minuakin naurattaa. Lähinnä siksi, että tämä on niin absurdia.

Miten (lapseton) ihminen voi tällaista miettiä vakavissaan? Me, lapseton pariskunta, teemmekin nyt päätöstä kaksosista?

Niin, jos se ei ole OK, niin pitää laittaa nyt jalat ristiin tai käydä ostamassa kortsuja.

Mies on välittömästi niin innostunut kaksosista, ettei hän selvästikään kuuntele minun faktojani. Hänen mielessään ei käy sekuntiakaan, etteikö kaksoset olisi loistava juttu.

Mä saisin kaksi kätyriä kerralla, hän hekottaa.

Mieti, sä tulisit ihan hulluksi, ajattele jos saataisiin kaksospojat! 

Minun on turha toppuutella. Pian hän ehdottaa jo ensimmäisiä nimiä.

Rehellisyyden nimissä, minullekin tämä on helppo päätös. Enemmin minä pelkään ikuista lapsettomuutta, kuin kaksosraskauden riskejä ja kaksosten kasvattamista.

Enpä olisi uskonut, että minulta ikinä vakavissaan kysyttäisiin tällaista asiaa. Onhan se eri asia sopeutua uutisiin kaksosista, kuin tehdä tietoinen päätös siitä, haluaako mahdollisesti kaksoset.

Ja tiedän hyvin, että tsiljoona asiaa voi mennä pieleen. Ei tämä päätös tietenkään takaa meille yhden yhtä lasta, saati sitten kaksosia. Mutta vakavahenkinen päätös siitä on silti tehtävä, nyt.

Kotona muistamme tenniskurssilta tutun pariskunnan, heillähän on pienet kaksospojat. Ehkä nelivuotiaat.

Näimme isää ja poikia hiljattain kaupassa. Pikkupojat söivät antaumuksella irtokarkkeja, joita he vasta jonottivat maksamaan.

Näky oli hullun koominen, ja meidän piti keskittyä, ettemme naurahda ääneen. Isä oli niiiin loppu, ja pojat ne vaan puuhastelivat omiaan, aivan tauotta.

Toinen pojista jopa onnistui karkaamaan ennen maksua, ja joku tuntematon ihminen ehti ottaa hänet kiinni ja palauttaa isälleen, ennen kuin isä ehti huomata koko asiaa. Me pidättelimme naurua ja vahdimme pojan liikkeitä siltä varalta, että poika loittonee.

Ei ne pojat riehuneet, mutta vähän häsläsivät omiaan.

Ihan sama, tulkoon vaikka kolmoset, kyllä kaikesta selviää. Kunhan vaan saataisiin vihdoin perheenlisäystä.

Tämä käynti oli hoitojen alkupuolella, kun kokeiltiin ovulaatioinduktiota.

PLAY IT COOL 1/2

Lähdin aamupäivällä töistä ”käymään yliopistolla sen dippatyön haastattelussa”. Olen vihdoin keksinyt täydellisen alibin, joka kestää montakin käyttökertaa. Kyllä minua siis oikeasti haastateltiin, mutta ei näin monesti.

Gynekäyntien kuvio on tullut minulle jo tutuksi, joten sinänsä tässä ei ole mitään jännitettävää.

Näin se aina menee: housut pois, liukkaria ultraan ja vasen, oikea, vasen, oikea.

Kuva, toinen kuva, miltä näyttää, mitataan. Otetaanko lisää lääkkeitä ja milloin uudestaan lääkärille.

Enemminkin olen jännittänyt tätä valehtelua. On inhottavaa valehdella menoistani ja pelätä bluffini paljastumista. Nytkin jännittää kun istun tässä käytävässä, olen käynyt jo kerran töissä vessassa ja polillakin kaksi kertaa.

Aikani on puolisen tuntia myöhässä, kun tuttu lääkäri pyyhältää vihdoin ohitseni toimenpidehuoneeseen – nuori, hyvännäköinen mies perässään.

Lääkärillä on sininen ja miehellä vihreä takki päällään, habituksesta päätellen hän on siis opiskelija. Kundi, mies, on varmaan minun ikäiseni, selvästi alle kolmekymmentä.

Kuuma tapaus, kieltämättä, näin ohikulkevana ilmestyksenäkin. Käytävällä on yksi ainoa ihminen minun lisäkseni: nuori nainen, jonka katse jäätyy samoin kuin omani.

Me olemme molemmat aivan varmasti menossa tämän kaksikon tutkittavaksi, sillä muutoin käytävä on ollut täysin autio. Nainen puree hermostuneena alahuultaan, ja sen näkiessäni tajuan tekeväni itsekin samoin.

Sykkeeni nousee yllättävän paljon siihen nähden, että minähän olen rempseä tyyppi! Opiskelijat mukaan vain, siinäpä oppivat. Miehetkin on OK, kunhan eivät ole tuttuja. Tai, no, menisi ne tututkin varmaan muutamalla ylimääräisellä sydämentykytyksellä, eipä tässä mitään hävettävää ole. Ammattiahan täällä harjoitetaan.

Mutta nyt täytyy oikein keskittyä hengittämään syvään, etten ala hermostuksissani hikoilla. Ehkä en olekaan niin rempseä kuin kuvittelin.

Tai olenpas! Päätän olla. Hoen itselleni, että olen juuri niin rohkea ja rempseä kuin haluan olla. Älä nyt ala hermoilla, ole vaan normaalisti.

Vilkaisemme kohtalotoverini kanssa vahingossa toisiamme. Tuon kaksikon näkemisen jälkeen nimenhuudon odottaminen tuntuu mielettömän pitkälle ajalle.

Yhtäkkiä mahassani mouruaa, vaikka en ole koskaan jännittänyt vatsallani. Mitä jos minä vaan en osaa olla rennosti, ja pahimmassa tapauksessa vaikka pieraisen toimenpiteessä??!

Samassa muistan myös karvoitukseni tilanteen. Kun polilla ravaa näin tiuhaan, niin yllättävän äkkiä sitä karsii kaikenlaisia rutiineja ennen the käyntiä. Ekoilla kerroilla varasin jopa baby wipeseja kasvattamaan itsetuntoani esittelyä varten.

Kasuaali kännykän räpläys täytyy nyt lopettaa ja yrittää vaan play it cool. Olihan siellä opiskelija mukana viimeksikin, naispuoleinen vain.

Hetken päästä minut kutsuukin sisään terveydenhoitajaharjoittelija, minun ikäiseni tyttö. Ihan kuin kuulisin käytävän naisen nielaisevan kuuluvasti ja huokaisevan syvään.

Astun suureen tutkimushuoneeseen ja löydän aiemmin näkemäni parivaljakon, tervehdin reippaasti kaikkia, joo, kyllä mulle on OK että on oppilaita.

Tuo mies on kyllä mielettömän pitkä ja raamikas, nyt kun tarkemmin katson. Jepjep…

Ei muuta kuin TAAS vessaan, neljännen kerran tunnin sisään (sain kerran palautetta liiallisesta nesteestä) ja istumaan lääkärin viereen. Kerroin, etten saanut selvää ovulaatioplussaa ja ohjekirje saapui myöhässä, joten olen nyt syönyt tupla-annoksen letrozolia, kuten alkuperäinen ohje kuului.

Housut pois, vähän laitteiden säätämistä, valojen säätämistä, ja ei muuta kuin haarat auki tuijotettavaksi.

Opiskelijoita on siis kaksi, mies ja nainen, ja heitä selvästi hermostuttaa. Onkohan heistä se erityisen outoa, että tuo nainen on minun ikäiseni ja lapsettomuustutkimuksissa?

Laitetaankin valot kiinni, sytytetään himmeämpi valo johonkin nurkkaan. Ultranäyttöä siirretään toiselle puolelle, kolmikon kasvot hohtavat sen valossa, suoraan levitettyjen reisieni edessä.

Rohkea truuttaus liukkaria ultrasauvaan, opiskelijat tuntuvat kiusaantuvan jopa tämän dildon näköisen välineen käsittelystä.

Mies ei selvästi tiedä lainkaan, mihin on soveliasta katsoa, ja hän punastuu pahasti vilkaistessaan haarojani vahingossa sekunnin tuhannesosan ajan. Hän pyyhkäisee hunajanväristä kiharaansa ja mietin, että kai noin komea mies on ennenkin pimpan nähnyt, ehkä vähän eri ympäristössä vain.

Opiskelijanaisen reklamaationvälttämistaktiikka on selvästi tuijottaa kiusaantuneena, keskittyneenä tiukasti ultranäyttöä. Sekin vaikuttaa todella omituiselle käytökselle, olisi rennosti vain.

He tuskin pystyvät kuuntelemaan mentoriaan keskittyessään oikeaoppiseen käytökseensä, mutta mies sentään ymmärtää kysyä lääkäriltä, mitä kohdustani nyt voi päätellä. Hän kysyy, mihin päin se on kallistunut (taakse).

En tiedä, huomaako kukaan minun hermostumistani. Varpaanikin taitavat täristä jännityksestä.

Yritän keventää tunnelmaa vitsailemalla kattoon kiinnitetystä maalauksesta, ja olla piilottelematta alapäätäni liian visusti pyyhkeellä, jonka nappasin mukaan siivousoperaatiota varten. Täällä annetaan aina pyyhe siveyttä ja siisteyttä varten, vessa on täynnä pyyhkeitä.

Ultraus kestää, ja terkkariopiskelijakin uskaltaa esittää ihan hyviä kysymyksiä. Kyllä, olen tietysti pätevä arvioimaan heidän kysymystensä laatua.

Lääkäri toteaa vasemmalla puolella olevan 20-millinen follikkeli. Oikein kaunis.

Kääntö oikeaan päin ja uusi mittaus. Myöskin parikymmenmillinen follikkeli. Lääkäri kurtistaa kulmiaan ja opiskelijat henkäisevät suorastaan säikähtäneinä.