Kylläpä minä valitsin kauniin lattialaatan tähän vessaan. Tuollainen upea kalliomainen kuvio, ei yhtään liian musta.

Teurastamo on avannut porttinsa. Tunsin sen jo sohvalla istuessa, kun alavatsaa kuristi sillä tutulla tavalla, jonka tulkinnasta en ole erehtynyt vielä koskaan.

Ja minä se vaan tuijotan lasitettua porcelanatoa ja kaivan mekaanisesti sidettä kaapistosta. Ei jaksa edes itkettää, sain tästä riittävästi ennakkovaroituksia.

Tamponiahan ei voi nyt käyttää, koska sitten tilannetta ei voisi tarkkailla. Mutta mitäpä tarkkailtavaa tässä enää on, nyt voin jo sanoa tämän olevan runsasta, ihan täysin normaalit menkat siis.

Ällöttävää kiinnittää eritteeseen näin paljon huomiota. Mieskin halusi oikein koostumusraportin, ei sentään pyytänyt nähdä itse tuotetta.

Näin, kun hän alkoi googlettaa vuotoa+raskautta, enkä raaskinut sanoa, että osaan nuo hakutulokset ulkoa. Sieltä löytyy montakin referenssiä ihmetapauksista, joissa kaikki on ollut jees.

Muistutin häntä ystävällisesti, että se on tosi harvinaista, eikä tätä voi sanoa niukaksi. Hän muistutti minua siitä, että tämä meidän show on harvinainen muutenkin. Totta tuokin.

Siltikin aion tehdä vielä oikeana testipäivänä testin ja sisimmässäni uskon viimeiseen saakka, että tämä on nyt vähintään pyhän sikiämisen veroinen ihme, ja minä olen vihdoin raskaana näistä normimenkoista huolimatta.

Olen tähän saakka ajatellut, että kun vain onnistun saamaan jonkinlaisen toisen viivan raskaustestiin, tämä homma alkaa luistaa. Selvästikin se oli väärä etappi.

Kunhan vaan saan edes jonkun suttauksen siihen kontrolliviivan viereen, niin minun kärsimysämpärini on vihdoin tyhjennetty ja asiat alkavat sujua meilläkin Gaussin käyrän mukaisesti.

Ihan hirvittävän monesti olen napannut pari Buranaa, nojaillut ”huomaamattomasti” työpöytäni kulmaan alaselkäni poltteen helpottamiseksi, ja miettinyt, että ennemmin sentään tätä paskaa tuhat kertaa kuin yhden yhtä keskenmenoa.

Että tapahtukoon nytkin vaikka mitä, kunhan en ikinä joutuisi sentään sitä kokemaan.

Työpäiväni oli silkkaa horroria, mutta päivän hankalimmalta tuntuva tehtävä on vielä edessä päin.

Nimittäin, vessakäynnin perusteella minun jalkovälini aikaansaannokset muuttuvat ihan lähiaikoina selväksi vereksi, ja minä tiedän, että mieheni ehdottaa minulle ihan pian seksiä.

Toisin sanoen: kohtaamme tosiasiat vääjäämättä. Vihaan, vihaan, vihaan tästä epäonnistumisestani raportointia, mutta jälleen sen aika on koittanut.

Yhtäkkiä haluankin ehdottomasti kertoa hänelle myös aamuisesta haamuviivasta. Vähän kuin hampurilaismallin palautteena!

Tämä tiedotustilaisuus vaatii viestintätaitoja, jotta tiimi pysyy oikealla mielialalla.

On hyvin tärkeää, ettemme nyt kuvittele tästä hatarasta viivasta liikoja. Muistakaamme kuitenkin, että haamuviivakin on edistystä aiempaan nähden.

Nyt ei ole aika lähteä mök… Siis, nyt ei ole aika kuvitella liikoja tästä haamuviivasta.

Yritän avata suuni jo illallispöydässä.

Yritän löytää sanoja lenkillä.

Yritän ottaa sen puheeksi saunassa.

Miten tämä voi taas olla näin vaikeaa?? Tiedänhän minä, ettei tässä ole mitään muuta pelättävää, kuin oma harmitukseni, kun näen hänen harmituksensa.

Ja sitten hetki koittaa.

Njoooo kyllä mun tekee mieli…

Mutta näyttää siltä että mun menkat alkaa ihan kohta, sotkee jo…

Joo, oikeasti… No silleen, no, aika paljon mutta ei teurastamalla vielä. 

Katson hänen suruisia silmiään, ja yritän lohduttaa meitä molempia:

Mä kyllä tein aamulla testin ja siinä oli jonkinlainen viiva… Niin, sellainen, haalea. No se tarkoittaa, että saattaa ehkä olla raskaana.

No sen pitäisi olla ihan vahva, jos on raskaana. Mutta aina ennen ne on olleet vaan ihan valkoisia, joka kerta.

No se testi pitäisi oikeasti tehdä vasta neljän päivän päästä.

En mä tiedä mitä se tarkoittaa… No tällä kertaa tapahtui edes jotain.

Seuraavana aamuna asiat ovat vielä hullummin. Viiva saattaa olla jopa eilistä vahvempi, mutta entistäkin vahvempi on myös jonkin sortin limakalvon poistumisyritys kropastani.

Kroppani on pettänyt meidät taas, pahemmin kuin koskaan ennen, ajattelen vessassa, kun näen ihan oikeaa verta. Ei paljoa, mutta kuitenkin.

Yritän lohduttautua sillä, että nyt ainakin tiedän, että jotakin uutta on tapahtunut.

Mutta vituttaa, harmittaa, vähän ahdistaakin, silti. Aaarghh!

Olisin niin kovin halunnut tämän asian jo ratkeavan. Kukapa ei.

Vaikka mies tietää mitä on odotettavissa, ja katsoimme tämän aamuista liuskaa yhdessä, tuntuu silti pahalle kertoa, että itse shit show ei näytä peruuntuneen.