Tuntui itsestäänselvälle, että nyt tämä asia vihdoin järjestyy, kun rintavarustukseni turposi, kuvittelin tikkuun haalean viivanpaikan ja Anssi Kela lauloi tää riittää, sisältäni sut puhallan pois.

Tuntui vähintään yhtä itsestäänselvälle, että tämä paska on vasta alussaan eikä tämä todellakaan toiminut, kun tissini palautuivat normaaliin olotilaansa ja tuhru alkoi.

Palauttaakseni edes hitusen toivoani, säntään jälleen aamulla tekemään uuden raskaustestin. Salaa.

Väitän itselleni, että on hyödyllistä tietää, jos näen haaleankin viivan ennen oikeaa verenvuodatusta. Enhän ole koskaan saanut raskaustestiin mitään toiseen viivaan viittaavaakaan aikaiseksi.

Koskaan, ikinä, milloinkaan, vaikka kuinka olen toivonut.

Jätän testin tekeytymään meikkieni joukkoon, hotkin aamupalan ja palaan tutkimaan liuskaa. Tällä kertaa siinä todella on haaaaalea viiva.

Ihka ensimmäistä kertaa elämässäni, olen saanut raskaustestiin toisen viivan paikalle edes jotain. Kyllä, tämän kyllä näkisivät muutkin, vaikka se onkin haalean haalea viivantekele.

Mielessäni olen käynyt tämän hetken läpi tuhansia, tuhansia, kertoja.

Tästä hetkestä minä olen haaveillut jo vuosikausia ennen lapsettomuutta, puhumattakaan viimeisen viiden vuoden epätoivoisista poppaskonsteista, joilla olen niin kovin yrittänyt saada raskaustestiin edes jotakin muuta, ihan mitä tahansa muuta, kuin pelkän yksinäisen kontrolliviivan.

Joka IKINEN tekemäni raskaustesti, eli noin tsiljoona biljoonaa testiä tätä ennen, on ollut kirkkaan, puhtaan, kliinisen, vanish oxy actionin-valkoisia.

Me olemme vihdoin saaneet aikaiseksi varovaisen haamuviivan. Me! Vihdoin!

Kuvitelmissani tämä on tuntunut mielettömältä helpotukselta, elämäni suurimmalta työvoitolta, henkeäsalpaavalta onnelta. Sydämen muljahtamiselta rinnassa. Kuvitelmissani säntäisin heti mieheni luo ja itkisimme yhdessä onnesta.

Mutta minä pyörittelen liuskaa epäuskoisena eri valaistuksissa. Salaa. Tämä ei tunnu lainkaan sellaiselle, kuin odotin.

Tämä ei tunnu lainkaan sellaiselle voitolle, jolle jopa ovulaatiotikkujen viivat tuntuvat, sillä minä vuodan. Tai no, tuhraan, enenevissä määrin.

Lugesteronin pitäisi estää tällainen. Jos minä tuhraan jo lugen kanssa, sen käytön lopettaminen avaa tämän teurastamon portit aivan varmasti. Vaikka eihän minun keltarauhasessani pitäisi tietysti mitään vikaa olla, sekin on varmistettu verikokeilla jo monesti.

Tämän haamuviivan pitäisi olla lähes viiden vuoden toivomisen ja rukoilun onnen huipentuma, mutta minua ahdistaa. Tämä on varmasti suolaa haavoihini.

Jotenkin olen aivan varma, että tähän liuskaan ei pidä uskoa.

Mietin, joko kertoisin tästä miehelle, ja kuinka sen tekisin. Miksipä en kertoisi, kyllähän hänkin tätä on odottanut niin hirveän kauan aikaa?

Eihän ole mitään muuta salattavaa, kuin se valtaisa epäonnistumisen suru, joka kasvaa aivan eri mittasuhteisiin, jos olemme jo yhdessä katsoneet liuskan kahta viivaa.

Tuntuu ilmiselvältä faktalta, että tämä haamuviiva vain kaivaa minulle seuraavaan pettymykseeni syvempää kuoppaa. Mututuntumani sanoo, ettei tästä kannata iloita sekuntiakaan.

Kuinka raastavaa olisikaan raportoida miehelle kuukautisten alkamisesta, jos olisimme jo tutkineet kahden viivan liuskaa. Se on sydäntäsärkevää muutenkin.

Pakkaan työlaukkuuni jo kertaalleen kodinhoitohuoneeseen piilotetut Buranat ja kourallisen tamponeja.

Kaivelen keittiön sekajätettä hipihiljaa, ettei sohvalla oleva mies vaan ala ihmetellä, mitä minä oikein teen. Onneksi hän vaikuttaa syventyneen Salkkareihin, sillä en millään malttaisi lopettaa penkomista.

Tänä aamuna etsin kodinhoitohuoneesta raskaustestin, senkin aivan hipihiljaa, ja ennen töihinlähtöä tungin todistusaineiston huolellisesti syvälle sekajätteeseen.

Minun ei todellakaan olisi pitänyt tehdä vielä testin testiä. Mitä useamman teen, sitä heikommin maltan odottaa oikeaa syytä tehdä seuraava.

Kaikki alkoi siitä, kun aloin miettiä, että saattoiko se mahdoton kipu johtua kiinnittymisestä. Viis siitä, etten ole koskaan kuullut, että joku muu olisi kiinnittymiskivun takia ollut viittä vaille päivystyksessä. Yritin kyllä kovasti etsiä tällaisia referenssejä.

Siihen saakka olin malttanut odotella ihan hyvin, 10/10 pistettä.

Tein siis ensimmäisen testin seitsemän päivää siirrosta: blanco. Nada. Ilahduin, sillä sehän tarkoittaa, että minussa ei myöskään ole irrotuspiikin lääkejäämiä, jotka aiheuttaisivat feikkipositiivisen tuloksen myöhemmin.

Toinen testi piti tehdä heti seuraavana päivänä, koska… No, ajattelin, että näitähän on kaappi täynnä, joten miksipä jättää viikon päähän jotain sellaista, jonka voi tehdä jo tänään!

Olinhan jo saanut täydellisen hohtavan negatiivisen, eikä tärppikään vielä näkyisi, joten uusi negatiivinen olisi yhdentekevä asia. Mukavaa ajanvietettä, joka varta vasten kiellettiin.

Toiseen testiin kuvittelin haalean viivan. Otin siitä oikein kuvan, eikä kukaan muu kuin minä löytäisi siitä viivaa tai edes viivanpaikkaa. Mutta, ai että, ai ettien että, miten hirveän hyvälle tuulelle minä silti tulin!

Haamuviiva(n paikka) ja uudet, upeat tissitkin! Nyt asiat loksahtavat kohdilleen. Tämä piina päättyy vihdoin!

Laskin, koska esikoisemme syntyy.

Jätin santsikahvikupin ottamatta.

Jaksoin keskustella pitkän tovin naapurin lasketusta ajasta.

Arvioin, kuinka monta ikätoveria esikoisellemme löytyisi tästä korttelista.

Fiilistelin lapsettomuuden uutta voimabiisiäni, Anssi Kelan Sut puhallan pois, ja kuvittelin sen kertovan lapsettomuustaakkamme loppumisesta.

Mä olen nyt raskaana, tämä ahdistava lapsettomuuden hallitsema arki loppuu vihdoin ja saan oman maailmani takaisin. Minusta tulee jälleen se ilmassa leijuva höyhen, vaikka lapsettomuus ei minusta lähdekään enää koskaan.

Jep, syvällistä. Vapauttavaa.

Tietysti halusin boostata hyvää mieltäni ja katsoa, vahvistuuko viiva muidenkin näkyville seuraavaan aamuun…

No, ei vahvistunut. Tungin kolmannenkin testin syvälle sekajätteeseen.

Miehelleni en halunnut missään nimessä kertoa tekeväni testejä jo nyt, koska hän haluaa kuvitella viivoja liuskoihin vähintään yhtä kovin, kuin minäkin.

Vaikka hokisin tuhat kertaa ”rakas, nämä testit on tehty viikkoa liian aikaisin eikä näitä olisi oikeastaan saanut edes tehdä, koska näitä ei voi vielä uskoa puoleen eikä toiseen”, se vaikuttaisi häneen suurin piirtein yhtä tehokkaasti, kuin ”rakas, hallituksen perhepolitiikan nykylinjausten vuoksi näkemykseni on, etten voi investoida uuteen pikkuautoon tällä kauppareissulla” kaksivuotiaaseen taaperoon.

Luottavainen mieleni romahti yhdellä henkäyksellä, kun näin valuvan Lugesteronin muuttaneen väriään asteen ruskeaksi.

Yhtäkkiä tuntui aivan samalta kuin aina ennenkin: meidän kärsimyksemme eivät varmasti olleet vielä tässä. Oli typerää kuvitella, että tämä riittäisi.

Siispä pengon roskakorista kahta viivaa. Graavilohipakkauksen lima ällöttää minua, mutta ne tikut on pakko nähdä vielä uudestaan.

Puristan liuskat nyrkkiini piiloon ja siirryn sivummalle tutkimaan niitä. Haalean viivan, tai edes viivan paikan, näkeminen palauttaisi höyhenenkevyen oloni hetkessä.

Palauttaisi, jos niissä vaan näkyisi yhtikäs mitään.