Toinen kuluvan vuoden surullisimmista viikonlopuista meni verrattain helposti ohi. Olimme koko viikonlopun reissussa, eikä seurueeseemme kuulunut pieniä lapsia.

Suurin kunnia tästä kuuluu kuitenkin kropalleni ja lapsettomuushoidoille: siirrosta on sen verran vähän aikaa, että odottelen raskaustestipäivää.

Ilman tällaista hirvittävien lääkehormonien pakottamaa käyttäytymistä, kehoni on yleensä päättänyt tehdä lapsettomien lauantaista ja äitienpäivästä minulle mahdollisimman ikävän aloittamalla viiltävät kuukautiset jompana kumpana edellä mainituista.

Halaus just sulle, joka luet tätä. <3

Aiempina vuosina olen kirjoittanut päiväkirjaani äitienpäivästä muun muassa seuraavaa.

Vuosi sitten:

Menkat tuli ja meni. Lapsettomien lauantai ja äitienpäivä tuli ja meni.

Äitienpäivän törkein kommentti oli Minkalta. Meidän ryhmäkeskustelussa Inna 11v toivotti hyvää äitienpäivää myös minulle, minä samoin Innalle, samalla tavallahan me ei-äidit, joilla on oma äiti, sitä juhlitaan.

Minka: Ihanaa! Millos on la?

Minä: Mitä?! Ei milloinkaan, sen takia toivotin SAMOIN myös Innalle.

Minka: En usko

Minä: Niin no, ”ei milloinkaan” oli kyllä väärä ilmaus, oikea ois ollut ”ei ole ainakaan tiedossa”

Minka: Juu ei kannata sanoa ei millonkaan tai ei koskaan…

Vituttaa. Ja tuntuu kyllä muutenkin paskalta, mutta ei Minkan takia, hänen kommenttinsa ovat monestikin noin törkeitä ja niille minä olen jo immuuni.

Minkalle muuten kerron lapsettomuudesta sitten joskus ihan vihonviimeisenä ja näen vaikka erikseen vaivaa, jotta hän kiusaantuu siitä uutisesta mahdollisimman paljon.

Kaksi vuotta sitten: 

Lapsettomien lauantai lähestyy. Senhän muistaa tietenkin äitienpäivästä.

Muistan hyvin, miten hämmentynyt fiilis siitä tuli viime vuonna – silloin tuli vastaan monta osuvaa artikkelia lapsettomuudesta ja aloin tajuta, että tämä on nyt meidän päivä.

Meidän päivä. Meidän päivä on lapsettomien lauantai, ei äitienpäivä. Miten surullista. Ei meille pitänyt käydä näin, vaikka sitä pelkäsinkin.

Nyt on jo kolmas äitienpäivä, jolloin olen ei-äiti. Kolmas!!!

Kolme vuotta sitten:

Lapsettomien lauantai herätti ajatuksia. En jaksa sisäistää, että olemme virallisesti lapsettomia.

Toisaalta en haluaisi tottua siihen, koska emme kuitenkaan toistaiseksi ole tietoisia mistään lapsettomuutta aiheuttavasta ”viasta”, joten meillähän on toivoa.

Toisaalta haluaisin tottua ajatukseen jollain tasolla, jottei mahdolliset huonoimmat uutiset tule sitten aivan puskista.

HS:ssa oli hyvä kolumni lapsettomuudesta kärsineeltä toimittajalta (https://www.hs.fi/elama/art-2000005672465.html).

Erityisesti minuun kolahti tämä: Siihen asti olin kyennyt saavuttamaan elämässäni suurin piirtein sen minkä olin halunnut. Olin ollut onnekas.

Juuri tuota minäkin olin pelännyt jo ennen koko lapsenhankinnan suunnittelua. Ja juuri niin elämä on minuakin kohdellut – silkkihansikkain.

Äitienpäivänä aihe oli luonnollisesti mielessä ja menkat alkoivatkin illalla. Tajusin miettineeni samaa lapsettomuusasiaa jo vuosi sitten äitienpäivänä. Sekin tuntuu tosi kaukaiselle, taas on mennyt vuosi.

Toinen vuoden surullisimmista viikonlopuista on muuten joulu.

Elämäni ensimmäisestä alkionsiirrosta on nyt neljä päivää. Täytyi ihan tarkastaa kalenterista, sillä aikaa tuntuu kuluneen ennemminkin nelisen viikkoa.

Vatsaani tuntuu jomottaneen noin sata kertaa. Olen suorastaan ilahtunut tästä jännittävästä tunteesta, jopa niin kovin, että hyvä mieleni on säilynyt, vaikka jomotus onkin jäänyt pissareissulle. Ai miten niin kropan tarkkailu voi karata käsistä?

Alavatsaani on kyllä oikeasti aavistuksen painanut samalla tavalla, kuin monesti ennen menkkoja. Olen laiskotellut hyvillä mielin ja jättänyt jopa ne suositellut rauhalliset kävelylenkit, sillä ulkona on paska sää. Ja mahaani painaa vähäsen, joten parempi jäädä hyvillä mielin sohvalle spekuloimaan, voisiko sisälläni olla ihmisenalun alun aavistus. Tai edes aavistuksen aavistus.

Taas tänään iltapäivällä jomotus tuli ja katosi.

Illallispöydässä se tuli, pysyi, ja katosi lopulta vain hetkeksi, alkaakseen jälleen uudelleen.

Tuntui siltä, että oikean munasarjani tilalla on parikin vesi-ilmapalloa, joita joku täyttää tasaisen tappavaa tahtia. Minulla on ollut tämä paineen tunne monesti ovulaation aikaan, ja se on aina mennyt muutamien tuntien kuluessa ohi. Eikä siihen ikinä ole sentään särkylääkettä tarvittu.

Tällä kertaa kipu yltyy ja yltyy. Tunnit seuraavat toisiaan.

Laitamme saunan päälle, ja kun se vihdoin on lämmin, minä olen valunut sohvalta puoliksi lattialle vääntelehtimään.

En löydä enää minkäänlaista hyvää asentoa. Aivan kuin joku tunkisi viiden minuutin välein alavatsaani uuden pingispallon.

Munarakkulathan imettiin tyhjäksi, miksi minua nyt särkee näin kovin! Johan siitä on aikaakin. Polilla kyllä kerrottiin, että imetyt rakkulat täyttyvät nesteellä, ja siksi punktion jälkeen suositeltiin rauhallisia kävelylenkkejä nestekierron parantamiseksi.

Enpä paljoa kävellyt, rauhallisesti saati reippaasti. Paisuvatko ne kaikki 17 tyhjennettyä rakkulaa nyt ja räjähtävät ihan pian, niinkuin se Ruotsiin rantautunut valaanruho??? Mikä ihme mua voi koskea näin hirveästi?

Koskeeko sua noin kovasti mahaan? Mies istahtaa sohvalla olevan ylävartaloni vierelle ja silittelee selkääni.

Pinnistelen, etten alkaisi itkeä. Kipu tuntuu pahemmalta, kun toinen on huolehtimassa. Tai ehkä se johtuu siitä, ettei ole pakko purra hammasta, kun toinen silittelee ja hoivaa.

En muista, milloin olisin ollut näin kovissa kivuissa. Hetkinen, muistanpas! Viimeksi minua koski juuri tällä tavalla punktion jälkeen, kun jouduimme pysähtymään pientareelle.

Jos en paremmin tietäisi sukupuolielinteni harmonian viimeaikaisista häiriköistä, olisin varma, että umpisuoleni puhkeaa.

Otan Panadolia ja sen voimin pääsen saunaan. En pysty todellakaan kävelemään suorassa ja pelkään, että jos kipu enää yhtään yltyy, seuraavana on vuorossa kylmä hiki-horkka. Saunassa kipu laantuu hetkeksi, joten köpötän pikana suihkun kautta hammaspesulle ja sänkyyn.

Päädyn nojaamaan sängynpäätyymme puoli-istuvassa asennossa. Olen kahden peiton alla, oikea jalka suorana ja vasen ylhäällä koukussa: tämä on ainoa asento, jossa kipu välillä laantuu.

Minulla on sen verran itsesuojeluvaistoa, että etsin päivystysnumerot jo valmiiksi. Meidän pitäisi lähteä aamulla porukalla reissuun, yhdellä kyydillä. Jos tämä vielä jatkuu, minun on aivan pakko soittaa päivystykseen, ja hyvällä säkällä pääsemme reissuun perästä omalla autolla. Siitäkin tulisi ihan riittävän isosti huomiota.

Yön aikana syön toisen ja kolmannenkin Panadolin, ne eivät tunnu auttavan yhtään. Istuma-asennossa kipu on siedettävää, kippuraan en voi harkitakaan käyväni ja täysin suorana on myös mahdotonta olla.

Istuminen millintarkassa asennossa käy verenkierrolle, ja unisena yritän vaihtaa asentoa kymmenisen kertaa. Kaikki keksimäni vaihtoehdot ovat toinen toistaan hirveämpiä, ja aina kun raajoissani kiertää jälleen veri, joudun palaamaan samaan istuma-asentoon.

En saa nukuttua silmäystäkään ennen aamuviittä. Lopulta kellon soidessa kipu on laantunut sen verran, etten enää pelkää kuolevani sisäiseen verenvuotoon.

Lähdemme reissuun yhdellä autolla ja koko matkan jännitän, mihin olotilani kehittyy. Onnekseni se ei enää palaa ja reissu toteutuu suunnitellusti, siten muutama piinapäivä menee suorastaan nopeasti.