Mooi! Mites reissu meni? 

Pizza on uunissa ja minä pilkon salaattiaineksia. Ihanaa, kun on vihdoin vapaailta ilman sen suurempaa ohjelmaa. Mies on ollut viikon reissussa ja kävi paluumatkalla moikkaamassa vanhempiaan.

Ihan hyvin. Onko meillä pian ruokaa, hän sanoo huokaisten.

Jahas – taisi olla astetta rankempi työreissu. Kun seuraavaan kysymykseen tulee yhtä vaisu vastaus, arvaan, että nyt joku painaa oikeasti.

En jatka kyselemistä. Kyllä hän kohta kertoo.

Sitten hän aloittaa: Oli mielenkiintoinen tilanne siellä Kurikassa… 

Miehen vanhemmat olivat jankuttaneet siitä, miksi me emme jo hanki lapsia. Jankuttaneet jankuttamasta päästyään.

Ettekö te jo hankkisi? No minkä ihmeen takia ette hanki? Onko vaimo raskaana kun ei olla nähty? 

Minäpä teen ensi kerran anopin raskaustestin. Kylläpä punastuit, taisi osua oikeaan! Ei kuule pidä odotella liian vanhaksi. 

Te teette liikaa töitä. Perustaisitte nyt vaan perheen, kyllä se nyt jo olisi korkea aika. Nythän teillä on tilaakin. 

Arvaat varmaan, miten sille s*atanan rankutukselle saatiin loppu. Ovatkin kytänneet ja kyselleet vasta vaatimattomat 9,5 vuotta.

On tullut selväksi, ettei mieheni erityisesti halua ottaa lapsettomuutta puheeksi myöskään vanhempiensa kanssa. He asuvat muualla ja siksi kertomatta jättäminen on ollut valittavissa oleva vaihtoehto.

Minä taas olen vanhempieni kanssa niin paljon tekemisissä, etten voisi kadota HUS:iin hoitoihin päiväkausiksi huomaamatta. Lisäksi, rakkaana tyttärenä, minä koen velvollisuudekseni kertoa heille näinkin suuresta asiasta.

Olisi suorastaan häpeällistä kehitellä joku maailmanluokan peitetarina tuleville klinikkareissuilleni. Tunnustan, että mielessäni kävi jo tekeytyä koronakaranteeniin. Mahtavaa, kyllä tänä maailmanaikana on helppoa kadota päiväkausiksi maan alle! Ei, ei ja ei. 

Mietin päivittäin, miten ihmeessä saisin kakistettua asiani heille. Ajatus ponnahtaa mieleeni harva se hetki. Se oikein puristaa rintakehääni.

Rintakehääni puristaa nimenomaan se, että asian ääneen sanominen tekee minusta vielä enemmin, vielä todellisemmin, lapsettoman. Jos en puhu asiasta ääneen, voin kuvitella olevani ihan ongelmaton tapaus.

Ensinnäkin, haluan kertoa heille molemmille samalla kertaa.

Toiseksi, en halua lähettää pelkkää viestiä. Seuraava puhelu olisi mielettömän kiusallinen.

Kolmanneksi, voinko soittaa silloin kun he ovat matkalla johonkin? Pitääkö minun varoittaa heitä pysäyttämään auto??

Eihän tässä kukaan kuitenkaan ole kuolemassa. Jos ei syntymässäkään. 

Neljänneksi, en kyllä saa kerrottua kasvotusten. Puhelimessa on helpompaa vaihtaa aihe vaihtaa seuraavaan ja antaa pölyn laskeutua.

Sitten kun minä kerron, pitääkö meidän tasapuolisuuden nimissä kertoa myös miehen vanhemmille?

Miten ihmeessä tästä saa tehtyä näin vaikeaa. Tämä laastari olisi vaan saatava repäistyä.