En osaa tarkemmin sanoa, minkälaista reaktiota minä oikein odotin vanhemmiltani. Kyllähän minua selvästi pelotti kertoa, mutta en minä heidän reaktiotaan pelännyt.

Pelkäsin kai sitä, miten kertominen murtaa minut. Lapsettomuudestani on tullut Troija, jota ympäröi todella paksu muuri, ja nyt olin vihdoin raottamassa sen pääsisäänkäyntiä. 

Minua pelotti, kuinka paljon surullisempaa tästä surullisesta tosiasiasta tulee, kun sitä suree yhä useampi ihminen. Ja vielä juuri ne ihmiset, jotka surisivat täydellä sydämellään minun puolestani paljon mitättömämpiäkin asioita.

Minkälaista vastausta minä siis odotin? Maailmaa vavisuttavaa järkytystä, nitroja povitaskusta, epäuskoista soperrusta. Sydäntä särkevää tuskaa tämän suuren tragedian äärellä?

Ehkä turhia latteuksia, joita itse olisin voinut joskus vastata, kun en lapsettomuudesta mitään tiennyt. Sellaisia kuin ”no mutta, kyllä se varmasti vielä siitä”, ”ihmeitähän tapahtuu koko ajan”, ”onhan niitä kaikenlaisia hoitoja, ja adoptiokin tietysti”.

Vaan ei. He reagoivat ihan kuin olisivat vallan hyvin tienneet tämän puhelun pääasiallisen tarkoituksen etukäteen. 

He puhuivat äärimmäisen rauhallisesti.

He löysivät hirveän ymmärtäviä sanoja. Ihan kuin he olisivat miettineet juuri oikeat sanat etukäteen valmiiksi.

Minä kuuntelin vanhempiani hiljaa ja nieleskelin kyyneleitä.

En halunnut itkeä valtoimenaan ja siten paljastaa, miten lohduton tilanteemme on. Toivoin pystyväni keskustelemaan asiasta viileän rauhallisesti, aivan kuin kertaisin hiljattain tekemäni islantilaisen villapaidan neulomisprosessia.

Päässäni alkoi hitaasti raksuttaa. Hetkinen.

Miten heidän äänensävyään pitäisi oikein tulkita?

…Ovatko he arvanneet aikoja sitten, että yritämme lasta? Niin kai, sehän on ihan ilmiselvä suunnitelma kaltaisellemme pariskunnalle.

Niin, menihän meilläkin kyllä silloin aikanaan kuusi vuotta. Mutta sitten Kiira olikin yllätys, ja oikeastaan Pihla ja Miro myös tuli sen suuremmitta vaivoitta, he totesivat melkein yhdestä suusta.

Siis MITÄ?!!!

MITÄ??????

Minua nauratti hillittömästi, kun kuvittelin appivanhempieni äärimmäisen vaivaantuneet ilmeet. Mies oli tyytyväinen näpäytettyään vanhempiaan.

He ovat olleet lähes vuosikymmenen ajan niin tahdittomia, että tuo kiusaantunut hämmennys oli kiistatta ansaittua. He ovat peittelemättä kytänneet minun vatsanseutuani, viininmaisteluani ja muuta asiaankuuluvaa niin kauan, kuin muistan.

Kyllä minä ymmärrän, että he toivovat lisää lapsenlapsia hirveän kovasti ja haluavat meille kaikkea hyvää. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ikinä et voi tietää, miltä sanasi toisesta ihmisestä oikein tuntuvat. Et, vaikka kyseessä olisi oma poikasi vaimoineen.

Tässä näpäytyksessä oli vain yksi huono puoli.

Huono puoli oli se, että meidän vanhempamme pitävät yhteyttä keskenään, enkä voi ottaa sitä riskiä, että minun vanhempani kuulevat asiasta muilta kuin minulta.

Tein insinöörimäisen riskianalyysin: todennäköisyys sille, että appivanhemmat möläyttävät asian, on kategoriaa 1 (tapahtuu erittäin epätodennäköisesti), mutta seurauksen vakavuus on kategoriaa 5 (seuraukset erittäin haitallisia).

Siispä vihdoin toimeen, eli soittamaan vanhemmilleni. Pakko on paras motivaattori. Tiesin, mitä he tekevät viikonloppuna, ja toivoin soittavani idylliseen aikaan.

Se onnistui. Puhuimme ensin lämpimiä ja sitten pääsin itse asiaan.

Ajattelin kertoa, että ollaan tässä käyty jo jonkin aikaa lapsettomuustutkimuksissa. Ei oikeastaan ollut tarkoitus ihan vielä kertoa kellekään, mutta Kurikassa oli tämmöinen tilanne, niin ajattelin nyt sitten teillekin kertoa…

Hyödynsin appivanhempien tahditonta käytöstä röyhkeästi aasinsiltana. Siitä oli helpompi puhua, kuin siitä, mikä meidän hoitojemme tilanne täsmälleen on.

Tai no, itse asiassa oli minun tarkoitus muutenkin kohta kertoa tästä, koska kaikki tutkimukset on oikeastaan jo tehty…