Olimme juhlissa. Minä en löytänyt äitiysmallistoista mieleistäni vartalonmyötäistä mekkoa, joten ostin trikoisen maksimekon tavallisesta mallistosta kolme kokoa suurempana kuin normaalisti ja muokkasin sitä vähän rintamuksesta.

Se oli kyllä kaunis. Korjaan: minä kumpuineni olin oikein kaunis. Vaadin mieheltäni tusinan yhteiskuvia, jotta hetkestä jäisi varmasti onnistunut otos muistoksi. Yksi niistä päätyikin yksityisen someni ensimmäiseksi raskauteen liittyväksi kuvaksi – kai olikin jo korkea aika tulla kaapista.

Meidät oli plaseerattu meille entuudestaan tuntemattoman pariskunnan viereen, joiden esikoisen laskettu aika on vain päivää meidän aikaamme aiemmin.

Hyvin nopeasti selvisi, että heidän tiensä tähän asemaan on ollut kaikessa nopeudessaan hyvinkin mutkaton ja he olivat muun muassa tehneet kaikenlaiset hankinnat ja valmistelut lasta varten jo aikaa sitten valmiiksi. Hymyni varmasti kiristyi tahtomattani, kun tajusin että vierelläni oli ilmiselvä pikakaistalainen.

En tiedä, tekivätkö he mitään varovaisia johtopäätöksiä siitä, että kerroimme myös odottavamme esikoistamme ja olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta, naimisissakin nyt jo kuusi vuotta.

Täytyy myöntää, että kepeä jutustelu ja tutustuminen heihin vaativat minulta hetken asennoitumista. ”Ai, hekin ovat raskaana” ei ole minulle sellainen samanlainen iloinen yllätys uudelta tuttavuudelta, kuin esimerkiksi se, kun selviää että uusi tuttavuutesi on samalla alalla töissä, opiskellut täsmälleen samalla linjalla, teillä on yhteisiä tuttavia tai harrastatte samoja asioita. Niistä virittäydyn heti samalle aaltopituudelle, mutta tieto raskaudesta ei ainakaan vielä toimi minulle samoin.

Ennen tätä tilaisuutta en ole joutunut kasvokkain tuntikausiksi kanssani samanlaisten, mutta niin erilaisten, raskaana olevien naisten kanssa. Varsinkaan sellaisten, joita en entuudestaan tunne, eli joiden kanssa selkein ja helpoin yhteinen puheenaihe on raskaus ja kaikki mahdollinen siihen liittyvä.

Minulle raskaus keskustelunaiheena tuntuu edelleenkin vieraalta. Huomaan vähätteleväni vähäisiä vaivojani ja keskustelevani paljon mieluummin muista kuulumisista, jotten tule aivan täysin suljetuksi mammalokeroon. Ihmiset nimittäin tuntuvat palauttavan karkureita siihen lokeroon hyvin mielellään: raskausmaha on äärimmäisen helppo small talk-aihe lähes kenelle vain, se otetaan esille ja siihen palataan uudelleen helposti. Ihan ymmärrettävää.

Tilanne vaati kai virittäytymistä ja totuttelua heiltäkin, sillä he eivät selvästikään tienneet lainkaan mitä sanoa, kun kerroimme ettemme ole hankkineet lapselle vielä yhden yhtä asiaa. Ehkä heidän ympärillään olevat ihmiset ovat heidän kanssaan yhtä vilpittömän varauksettomia lapsensaannista ja meidän vaatimaton tyylimme oli heille jotain täysin uutta ja omituista.

He saattoivat möläyttää ällistyneinä no kyllä ne vaunut kannattaa viimeistään nyt tilata, niissähän voi mennä pitkän aikaa, niin ehtivät sitten ihan kuin me aikoisimme kantaa lastamme Ikea-kassissa ja minun teki mieli möläyttää takaisin eihän se ole edelleenkään mitenkään itsestään selvää, että saamme ihka oikean lapsen.

Tai tässä on kuule jouduttu varautumaan kaikenlaisiin piiikkaisen tärkeämpiinkin skenaarioihin tai vaunujen hankkimista ennen me olemme suorittaneet noin tsiljoona tärkeämpääkin valmistelevaa toimenpidettä, jotta tämä lapsi ylipäätään on saatu alulle.

No, oikeasti olen siis lukenut eri sivustoilta että pari kuukautta on aivan sopiva aika varata vaunujen toimitukselle ja saatan myös vilkaista monesti päivässä raskaussivuston tekstiä ”lapsella olisi syntyessään jo hyvät mahdollisuudet selvitä”. Jos lapsi syntyy kovin aikaisin, niin siinähän syntyy, siinä tapauksessa murehdin jotain ihan muuta kuin vaunujen saapumisaikaa.

Sitä paitsi, lapselle osoitetut tavarat talossamme saisivat minut odottamaan tulevaa paljon malttamattomammin.

Pikakaistalainen oli suunnitellut äitiyslomansa alkamisajankohdan ja keston jo hyvin tarkasti, eikä voinut ymmärtää, miksi minä en odota töistä pois jäämistä innolla. Kyllä minä olen innoissani lapsesta, mutten äitiyslomasta itsessään. Hän ei ollut pessyt ikkunoita keväällä, sillä ”eihän raskaana saa kurkotella”, ja minä yritin naurahtaa hyväntahtoisesti ja piilottaa et oo tosissasi- ilmeeni parhaani mukaan.

Samaistumispinnan löytäminen vaatii siis harjoittelua.

Minulta, näennäisesti aivan samanlaiselta, meni tovi ennen kuin osasin uppoutua tarkempiin kysymyksiin esimerkiksi heidän hankkimistaan vaunuista tai pinnasängystä. Onneksi selvisi, että olimme hankintojen suhteen aika samoilla linjoilla jos investointien aikataulutusta ei lasketa, eli saimme ihan kivat ja vaivattomat keskustelut aikaiseksi kaikenlaisista ominaisuuksista ja tarpeellisista tai tarpeettomista härpäkkeistä. He kun eivät selvästikään olleet erityisen innokkaita keskustelemaan elämän muista osa-alueista.

Kai tähän aikanaan tottuu.

Kun aikanaan prosessoin päätöstä jättää ehkäisy pois, suurimmaksi osaksi pelkäsin hukkaavani ehkäisyn myötä minuuteni. Me olimme nuoria ja ympärilläni olevat äiti-ihmiset olivat uppoutuneet tehtäväänsä tuhatprosenttisesti. Minä vierastin sitä, vaikka olin kyllä varma, että haluan lapsia, ja haluan niitä juuri tuon miehen kanssa.

Ympärilläni olevat äidit eivät harrastaneet käytännössä mitään, kävivät korkeintaan 8-16 päivätöissä joista he jäivät aina ensisijaisesti itse lapsen kanssa kotiin, pukivat kyllä lapsensa siististi mutta itse kulkivat aina vähän haalistuneessa, alunperin räikeänvärisessä tunikassa ja capreissa valitellen sitä, etteivät koskaan pääse vaatekaupoille saati kampaajalle. Lisäksi he harmittelivat menettäneensä kroppansa lastensa myötä ja raskauskilojen tulleen muutenkin jäädäkseen pysyvästi.

Kuka sellaista ihannoi tai kadehtii? Ei ainakaan 25-vuotias Emilia, jonka haaveet liittyivät vahvasti koulutus-, ura- ja urheilusaavutuksiin. Onneksi äitikäsitykseni on sittemmin laajentunut.

En olisi kiinnittänyt niihin asioihin lähellekään niin paljoa huomiota, elleivät he itse olisi aina valitelleet minulle samoja asioita. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että ehkä he itse kaipasivat osia minun arjestani, ja kenties kertoivat positiivisempia asioita arjestaan muille äideille. Sen keskellä oli kuitenkin vaikeaa vakuuttaa itseni siitä, etten välttämättä hukkaa kaikkea muuta itselleni tärkeää, jos saan lapsen. Joustaminen saattaa riittää.

Hoikkana ja liikunnallisena ihmisenä olen monesti miettinyt, miten kroppani tulisi muuttumaan raskauden myötä. Kroppani ei ole koskaan kokenut suuria mullistuksia, en ole koskaan laihduttanut sitä kuuluisaa viittä kiloa enempää.

Jäisikö vatsani yhtä ruttuiseksi kuin äitini vatsa, pullahtaisiko minullekin kipeitä suonikohjuja? En jättäisi niiden vuoksi lapsenhankintaa välistä, mutta eihän ajatus niistä houkuttele.

No, olen nyt kerännyt kahdella ensimmäisellä kolmanneksella kymmenen kiloa, ja se kieltämättä herättää ajatuksia. Ei pelkästä ulkomuodosta.

Olen alkanut todella pitää kummustani. Se on pyöreähkö, muttei kuitenkaan sellainen pallo, että monikaan ulkopuolinen kehtaisi kysyä raskaudesta. Se kulkee vaivattomasti mukana ja ihailen sitä peilistä ribbihameeni verhoamana, muttei tunnu luonnolliselta tai tarpeelliselta pidellä tai silitellä sitä.

Kesän ensimmäisissä juhlissa verhosin vatsani ”normaaliin” juhlamekkoon, trikoiseen, kolme numeroa normaalia kokoani suurempana ja hieman fiksattuna. En voinut käsittää, että minun täytyi ostaa niin suuri mekko, sillä olin kuvitellut että kokoa 42 käyttävät ihmiset ovat oikeasti itseäni tosi paljon suurempia, eikä vatsani ole mielestäni vielä kovin suuri.

Kokoarviossa kätilö kommentoi vajaan kymmenen kilon painonnousuani hyvin korrektisti. Sekä vyötäröni että vatsani ympärysmitta on kasvanut noin kymmenen senttiä (senttejä olen mitannut itse insinööriluonteeni iloksi).

Minä elän jonkinlaisessa onnellisessa hattarasumussa, sillä omasta ulkomuodostani en näe, mihin olen ne kilot kerännyt. Oma tyytyväisyyteni ja se, etteivät lääkärit ole voinnistani huolissaan, on tietysti tärkeintä. Mutta kyllähän se silti vähän epäilyttää – jos ihan oikeasti haluan panostaa, niin nyt on kai aika syödä vielä vähän terveellisemmin ja liikkua hitusen enemmin. Jälkimmäinenhän saattaa poistua vaihtoehdoista ihan lähiaikoina, ei kai tämä hyvä vointi tule loputtomiin jatkumaan.

Joo, sääreni ovat olleet joskus sorjemmatkin, ja itse asiassa näytän tuossa vanhassa kuvassa aika tosi hyvältä tuohon viime viikonloppuna otettuun verrattuna, mutta kymmenen kiloa?! Paljonko sitä vielä tulee?

Tuleeko minustakin sellainen mamma, joka ei tunne oloaan hyväksi kropassaan tai mahdu vanhoihin, rakkaisiin vaatteisiinsa enää koskaan?

Ehkä minua ei niinkään epäilytä kilojen kertyminen vaan se, että muutun sittenkin valittajaäidiksi joka ei tee, tai uskalla tehdä, kuten itse haluaa.