Naapuriin on hiljattain muuttanut uusi perhe. Perheen äiti tuli tervehtimään meitä taaperoidensa kanssa.

Voi, ihana koti! Onpa teillä tilaa, teette varmaan sitten tosi monta lasta?

En muista, mitä vastasimme. Vuosia sitten vakiovastaukseni oli No ehtiihän sitä sitten joskus.

Nykyään vastaukseni lapsiaiheisiin kysymyksiin on ympäripyöreä Mistäs sitä tietää. Tai Katsotaan. Tai Saapa nähdä. Tai Kaikki aikanaan.

Riippuu kysyjästä, kuinka vakavalla naamalla vastaan. En halua enää antaa vain ymmärtää, että haluamme lapsia vasta vanhemmalla iällä.

Pelkään, että jos teen niin, kysyjä alkaa valistaa minua iän ja hedelmättömyyden vaaroista, vaikka olenkin vasta piirun vajaa kolmekymmentä. Siitä minä varmaan napsahtaisin.

Juttelimme lämpimiä ja naapurin nainen kertoi, että heille on tulossa keväällä kolmas lapsi. Onnittelimme vilpittömästi.

Lapsiuutiset sattuvat aina, läheltä tai kaukaa. En silti halua jäädä niistä paitsi. Tottakai minä haluan olla ihminen, jolle ystävä tai kuka tahansa naapurin äityli haluaa kertoa oman ilouutisensa. (Kyllä, käytän nimitystä äityli pääasiassa siksi, että olen kateellinen. Äityli ei kuulosta minulle niin kadehdittavalta kuin ihan vaan äiti, vaikka tietysti ne ovat sama asia.)

Vaikka iloitsen aidosti jokaisen onnistujan puolesta, mietin kuitenkin jokaista uutista jälkikäteen. Jokaista.

Miksi heille suodaan lapsi, ja meille ei? Miksi heille suodaan jo kolmas-neljäs, miksi heidän monisairaiden ja heidän liikalihavien onnistuu saada lapset, ja meidän ei?

Millä logiikalla tämä on reilua? Ei heitäkään kuulu jättää ilman, mutta…

Mikä meissä on niin äärimmäisen viallista, että meille ei suoda?

Minun joulukalenterissani on tänä vuonna vain yksi luukku: joulukuun kymmenes päivä. Lääkäri käski tehdä silloin raskaustestin.

Odottaminen on mielessäni pyörivä loputon luuppi. Sen koodi menee näin:

Inssi ei voi toimia meille. Tämä koko touhu on ihan paskaa, miksi edes vaivauduttiin? Pitäisikö juoda viiniä? Tai glögiä?

No pärjään minä ilmankin. Olisihan se mieletöntä, että lääkitys meni vähän sinne päin ja sitten tapahtuikin ihme. Eikö sellaisia tarinoita ole keskustelupalstat pullollaan. Ihanin joululahja ikinä. Jomottaako minua taas alavatsaan?

Se on mitä luultavimmin sivuvaikutuksia. Entä jos en tosiaan vieläkään ole raskaana? Itkeskelen varmaan salaa koko joulun. Muistan viime  jouluista parhaiten sen, että olen ajatellut, että meillä on vauva sitten ensi jouluna.

En halua IVF-hoitoihin. Se kuulostaa hirveälle ja lisäksi joutuisin kertomaan vanhemmilleni, etten näköjään voi saada lasta. Entä jos IVF ei myöskään toimi? Ei sekään kaikille auta. Entä jos ei ikinä saada lasta?

Voi kunpa jotenkin maagisesti olisin nyt raskaana. Onkohan toinen rintani vähän arka?

Ja niin se pyörii alusta uudelleen ja uudelleen, Matlabin uupumattomuudella, ilman erroreita. Ihan sama kuinka paljon teen töitä, harrastan, näen ystäviä, aina vaan mietin tätä samaa.

Ja aika vain ma-te-lee.