Empiirisen tutkimukseni perusteella totean, että eniten satuttaa sellaisten ihmisten vauvauutiset, joista minulla on huonoja muistoja. (Toim.huom. huonoja muistoja lapsuudesta tai nuoruudesta: aikuisiällä minulle ei ole jäänyt kenestäkään pysyvää, ikävää fiilistä.)

Siis sellaiset tyypit, joita olen lapsuudessa/nuoruudessa oppinut… no, vihaaminen on liian vahva sana, mutta joiden olen todella toivonut poistuvan elämästäni.

Näin ei saa ajatella, tiedän sen. Kenenkään lapsi ei ole minulta pois, enkä missään nimessä toivo kellekään pahaa. Mutta on ihmisiä, tarkemmin sanottuna kaksi kappaletta, joille antaisin lottovoiton vain, jos vaihtoehtona olisi antaa se Kim Jong-Unille. No ei nyt ihan, mutta ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.

Toistaiseksi pahimmalta ovat tuntuneet vauvauutiset tytöltä, tai siis naiselta, joka syrji minua ala- ja yläasteella erinäisistä kaveriporukoista.

Tuntuu typerältä, että se tuntui niin pahalta. Enhän minä ole mitään hirveitä traumoja saanut. Lapsuuteni ja nuoruuteni oli tosi onnellinen, ei hänen syrjimisestään huolimatta edes yksinäinen, ja olen muutenkin kasvanut pumpulissa.

Se pahanpuhuminen ja syrjiminen näistä tietyistä porukoista jätti kuitenkin syvemmät jäljet, kuin mitä haluaisin myöntää. Rehellisesti sanottuna, olen aina saanut mielihyvää siitä, että olen menestynyt häntä paremmin. Hän musersi pahanpuhumisellaan itsetuntoani vuosikausia, ja minä kasvatin sitä takaisin kaksin verroin aina, kun päihitin hänet jollain saralla. Ja minähän päihitin, onneksi.

Olen miettinyt paljon, miksi kaikista vauvauutisista tämä on ollut ikävin. Ihan aidosti haluaisin nousta tämän katkeruuden yläpuolelle ja suhtautua häneen neutraalisti. Ehkä tämä kolahti, koska olen tehnyt kaikkeni lapsemme eteen, olen toivonut sitä enemmin kuin mitään ikinä, olen ollut hyvä ihminen ja minusta tulisi mahtava äiti, opettaisin lapseni puuttumaan kaikenlaiseen syrjimiseen (joo, jos ikinä saan lapsen niin käytännön neuvoja otetaan vastaan), ja silti jään ilman. Mutta hän ei.

Niinpä, ihmisen pitäisi olla hurskas ja osata antaa anteeksi, ja kyllä me olemme ihan (teennäisissä) puheväleissä jos törmäämme jossain. Mutta sinullekin varmaan jo selvisi, että syvimmässäni en todellakaan ole osannut antaa aidosti anteeksi. Ei sillä, että hän olisi ikinä pyytänytkään. Kuulet varmaan katkeran ääneni. Tunnustan, että takaraivostani löytyy sellainenkin pikkupiru.

Kirjoitin onnittelun fb-postaukseen, kuten rise above- mentaliteettini neuvoi. Lässyn lässyn. Vaihdan pettymykseni ärsytykseen koko vauva-aihetta kohtaan.

Haluaisin kertoa, että

minulla on taianomainen tunne siitä, että nyt asiat ovat loksahtaneet kohdalleen, jokin on eri tavalla

kroppani tuntee joka solullaan, että se valmistautuu kasvattamaan pienen ihanan ihmisen

ja se vuosikausia kestänyt pettymysten aallokko, jossa olemme seilanneet surkealla kaarnaveneellä, on nyt seestynyt.

Mutta mikään tuosta ei pidä paikkaansa. Elämä on jatkunut inseminaation jälkeen äärimmäisen tavanomaisena, jos sitä ei lasketa, että aamuin illoin täytyy työntää pilleri sinne, minne aurinko ei paista, ja väliajat se valuu ikävästi pois.

Minua jomottaa ajoittain sattumoisin juuri sille puolelle, johon lääkäri kertoi keltarauhasen muodostuneen. Järjen ääneni tietää kertoa, että se on Lugesteronin sivuvaikutuslistalla. Voi kun malttaisin kuunnella sitä, ja jättää kuuntelematta google-haun tuloksia.

Tässä minä taas odotan. Vielä puolitoista viikkoa. Tätähän lapsettomuus suurimmaksi osaksi on.

Näyttää oikein hyvältä instagram-päivitys