Suuri ja tuntematon

Siinä meni kolmisenkymmentä viikkoa, että olimme kypsiä tekemään lapselle ensimmäisiä hankintoja. Hetki määrittyi aika pitkälti sen perusteella, että samoja aikoja oli pakko tehdä muita konkreettisia päätöksiä: ilmoittaa Kelalle raskausrahan aloittamisajankohta ja päättää myös se, aiommeko hankkia syntymättömälle lapselle vakuutuksen.

Äitiyslomalle jääminen on tuntunut kaikista vaikeimmalta ajatukselta tulevassa elämänmuutoksessa. En jostain syystä pelkää synnytystä tai vanhemmuutta, en stressaa lapseni terveydentilaa tai parisuhteemme kestävyyttä. Sen sijaan osittaisen työnteon ja äitiyslomailun yhdistäminen on minulle se suuri ja tuntematon muutos, jonka onnistumista jännitän.

Minulle ei tule varsinaista sijaista, vaan työni jäävät muiden osakkaiden harteille (ja miehelläni on sama juttu), joten äitiyslomani kesto on vielä täysi mysteeri ja sen alkamisajankohdaksi ilmoitin myöhäisimmän mahdollisen päivän. En minä tietenkään halua olla ihminen, jolla työ menee lapsen edelle, mutta… No, sittenpä näen, miten kuvio tulee menemään.

Meille avioparina oli aika merkittävä virstanpylväs mennä vihdoin katsomaan sopivia lastenvaunuja. Minun mielestäni se oli kokemuksena yhtä tärkeä ja odotettu kuin eka kerta neuvolassa – normaalien ihmisten juttu, jota me emme ajatelleet pääsevämme koskaan kokemaan.

Vaikka vatsani alkaa olla suuri ja olen ilmeisen paksuna, oli hirveän jännittävää astua lastentarvikeliikkeeseen. Siinä oli vähän samaa kutkuttavaa fiilistä kuin asioidessa ensimmäistä kertaa Alkossa. Tai samaa jännitystä kuin siinä, kun hakee raskaustestiä apteekista peläten, että joku tuttava näkee mitä ostan.

Oikeastaan kaikki raskauteen ja lapsenhankintaan liittyvä on minulle samalla tavalla vaikeaa käsittää kuin aikanaan aikuistuminen tai sen sisäistäminen, etten olekaan enää parikymppinen, vaan kolmekymppinen.

Samoin odottavat äidit ja tulevat vanhemmat ovat mielessäni vieläkin muuta ihmisryhmää: eivät sitä ryhmää, johon minä kuulun. En sitten tiedä, että olenko ylipäätään hitaasti lämpenevää sorttia, vai johtuuko tämä huijariolo ja ulkopuolisuus lapsettomuudesta.

Oli miten oli, minulle lapsentuloon valmistautuminen on ollut lähinnä tulevan perhe-elämämme visiointia. Hitaita aamuja, retkiä, raastavia päiväkotiherätyksiä, hiekkalaatikon potentiaalista paikkaa. Hyvä, että neuvolalääkäri muistutti minua haaveilusta.

Kun saimme tietää odottavamme poikaa, aloin varovasti katsella pienen pieniä, superpörröisiä nallehaalareita. Sen symbolisesti suuren askeleen jälkeen, jonka otimme lastentarvikeliikkeen kynnyksellä, uskalsin vihdoin tilata sellaisen haalarin odottamaan käyttäjäänsä.

Ehkä säilytän juuri sen haalarin ikuisesti, ensimmäisen omalle lapselleni hankkimani tavaran.

Tuntuu, että some vilisee kauniisti sointuvien värien ja koon mukaan järjesteltyjä vaatekaappeja tarkasti eriteltyine hankintalistoineen sellaisillakin ihmisillä, joilla raskaus on hädin tuskin puolivälissä. Ehkä joukossa on niitäkin, jotka käyttäytyvät kuten minä, mutta sehän ei näy ulkopuolisille. Kaikki raskaana olevat ystäväni ovat selkeästi ensin mainittua kategoriaa.

Mitä, jos kaikenlaiset paikkakuntani äitipiiritkin ovat täynnä juuri sellaisia ihmisiä, jotka käyttävät myös miehensä vanhempainvapaat ja jotka ovat ostaneet lapselleen heti rakenneultran jälkeen kahdeksan vaatesettiä jokaista kokoluokkaa?

Tietenkin minäkin olen yrittänyt perehtyä asiaan ja tehdä jonkinlaista listaa siitä, mitä meidän oikeasti kannattaisi lapselle hankkia. Kun kerta tiedän tarvitsevani rintapumpun vähintään kokeiltavaksi, niin olisihan se järkevämpää ostaa nyt alennuksesta, kuin tilata sitten pikatoimituksella, kun tilanne on päällä.

Jospa rohkaistuisin tilaamaan sen viimeistään sitten, kun äitiyspakkaus on saapunut koristamaan kodinhoitohuonettamme.