Ladataan...
ninnupinnu

Tuntui pitkään, ettei mun kropastani löydy yhtään äidillistä luun muruakaan, mutta toivoin sen jossakin kohtaa luontaisesti iskevän. 

Nyt kun katson Maxin vauvan pyöreitä kasvoja ja heräilen yöllä lähinnä hymyssä suin häntä syöttämään tuntuu, että olen vihdoin löytänyt ainakin osan kutsumuksestani! Onkohan äitiys tullut mulle sitten luontaisesti hormonien myötä, kuka tietää? Mutta tässä sitä nyt ollaan, pyörittämässä vauva-arkea.

 

 

Melkein kaikilla Noormarkkuun jääneillä lapsuudenkavereilla on jo vähintään kaksi lasta, joista vanhimmat ainakin esikouluikäisiä. En millään nähnyt itseäni siinä. 

 

Jotenkin sitä oli onnellinen siitä elämän helppoudesta, jonka tasapainoinen parisuhde oli tuonut. Eikä siihen osannut kaivata muuta. Oon aina ollut tosi extempore - ihminen. En osaa suunnitella mitään päivää pidemmälle. Samalla tavalla me tykättiin myös matkustella, lähteä sinne minne mieli teki. Päätettiin maa ja aloin usein tekemään selvitystyötä majoituksista ja nähtävyyksistä. Oon huomannut, että useimmiten ne hienoimmat hotellit on vain aikuisille.

 

 

Juhon kanssa oli kyllä pitkään puhuttu lapsista - ainakin pari vuotta. En mä ollut asiaa tyrmännyt täysin. Kyllä musta tuntui, että joskus haluan ainakin muutaman lapsen, pojan ja tytön. Eikä me lapsen saamista oltu suunnittelemalla suunniteltu, mutta ennemmin leikitelty ajatuksella. Sillä ei olisi väliä jos tulisi, mutta tällä hetkellä ei tuntunut vieläkään siltä, että ei olisi maailman loppu jos ei niitä tulisikaan. Pärjättäisiin myös kahden.

 

Mua kuitenkin suuresti viehätti Juhon lapsirakkaus. Miten hyvin ja mielellään Juho aina leikkii ystävien lapsien, minun ja yhteisten kummilapsien kanssa. Siitä sillä tavalla huokui se sellainen hyvä isä -  ominaisuus. Se on äärettömän viehättävää. Ehkä se jollain tapaa vaikutti muhunkin. 

 

Joka tapauksessa elin pienen kolmenkympin kriisin viime vuoden alkupuoliskolla ja kyseenalaistin sen hetkisen elämäntilanteeni. Aika tuntui kuluvan liian nopeasti eteenpäin. Oltiin Juhon kanssa melkein pari vuotta eletty arkea eri maissa. Olin myös seitsemättä vuotta töissä pankkimaailmassa ja neljättä vuotta samassa roolissa. Halusin muutosta ja haastetta. Halusin parisuhteeni saman maan sisälle. 

 

Meille oli tämä aika oli oikea aika. Yli neljä vuotta yhdessä oloa avoliitossa, oltiin selvitty kaukosuhteen tuomista haasteista ja haluttiin kummatkin eteenpäin. Montaa mahdollisuutta Maxille ei suotu, koska näimme vain viikonloppuisin. Hän taisi päättää saada alkunsa heti ensimmäisenä mahdollisena. Me vaan satuttiin olemaan niin onnekkaita, koska eihän näistä myöskään ikinä tiedä milloin päättävät tulla vai tulevatko ollenkaan. :) 

 

 

Rakkaudella, Ninnu

Ladataan...
ninnupinnu

Tämä on mun synnytyskertomukseni: 

 

 

Olimme myöhään edeltävänä iltana tulleet ystäviemme häistä Tampereen läheltä Ikaalisista. Laskettuun aikaan oli viikko. 

 

Minulla oli viikon, ehkä pari, ollut aika tukala olo. Helteet olivat alkaneet Suomessa ja neste kertyi jalkoihin. Tunsin erikoista painetta alakerrassa useamman kerran päivässä. Olimme kulkeneet heinäkuussa useammalla kesälomaretkellä turvakaukalon ja muiden synnytykseen mukaan otettavien tavaroiden kera. Ne otettiin mukaan myös Ikaalisiin, koska sinne oli lähes kolmen tunnin ajomatka. Ajatuksena oli, että Tampereelle pääsisin myös synnyttämään, mutta eihän se ideaalein tilanne olisi ollut. Kaiken kukkuraksi, hääjuhlassa ampiainen (!) pisti minua MEKON LÄPI kahdesti vatsaan.

Ajomatkalla takasin kotiin olo alkoi olla jo todella epämukava, mutta pääsimme kuin pääsimmekin hieman puolen yön jälkeen kotiin. Olin helpottunu, ettemme kuitenkaan joutuneet Tampereelle synnyttämään ja sain nukuttua kunnon yöunet. Niin kunnolliset kuin sitä yöunet nyt voivat loppuraskaudesta olla.

 

Seuraavana päivänä sunnuntaina 15.8: 

 

Klo 12.30

Tunsin mielestäni ensimmäisen kunnon supistuksen. En ihan tiennyt miltä niiden pitäisi tuntua ja naureskelimme asialle. Näitä kuitenkin tuli tasaisesti noin kymmenen minuutin välein. Ne olivat ihan siedettäviä, mutta toki tuntuivat silti ihan kunnolla. Tunnetta ei ihan voinut verrata edes kuukautiskipuihin. Kipu oli pikkuhiljaa voimistuva ja huipun saavutettuaan ne hävisivät, joten supistusten välillä pystyi aina hyvin rentoutumaan. Toki tilanne oli hiukan jännittävä.

 

Klo 14.30

Kaksi tuntia säännöllisiä supistuksia takana. Soitin synnytysosastolle kysyäkseni joko minun pitäisi tulla. Kaikki ohjeet siitä missä vaiheessa pitää lähteä sairaalaan tuntuivat kadonneen päästä. Synnyttäjien päivystysnumerosta mukava nuori nainen kyseli rauhallisesti voinnistani ja kehoitti olemaan vielä kotona. Hän sanoi, ettei tässä vaiheessa voi olla vielä varma onko synnytys oikeasti käynnistynyt vai tapahtuuko se ensi viikolla - tai vasta kahden viikon päästä. 

 

Noin kuuden maissa soitin vielä uudelleen, koska supistuksia tuli tiheämmin, noin viiden minuutin välein ja ne alkoivat olla hieman kipeämpiä. Tässä vaiheessa hakeuduin usein supistuksen tullessa kontilleni lattialle. Vieläkään ei saanut tulla, jossei olo kävisi sietämättömäksi, lapsivedet menisi tai tulisi veristä vuotoa. Hän antoi myös ohjeiksi ottaa panadolia ja käydä kuumassa suihkussa. Kivut eivät kuitenkaan olleet huolenaiheeni, vaan pelkäsin lähinnä vain, että en ehtisi siaraalaan ja synnyttäisin kotona.

 

Samaan aikaan miehelläni Juholla oli hieman eri huolenaiheet. Häntä jännitti, ei niinkään tihenevät supistukset vaan se, että ehtiikö näkemään jalkapallon MM-finaalin kokonaan. Hän jopa kuiskasi vatsalleni, että odota poika vielä hetki. Huvittavaa, että entisen jalkapalloilijan poika halusi ulos mahastani nimenomaan jalkapallon MM-finaalipäivänä - viikon etuajassa. 

 

Klo 20 

Ja siellä se pieni poika sitten odottelikin. Juuri kun MM-finaali oli loppunut, olivat supistuksetkin käyneet sen verran kivuliaiksi, että ajattelin käydä kuumassa suihkussa helpottaakseni oloani. Supistuksia tuli edelleen yhtä tasaisesti, mutta ehkä hieman tiheämmin. Suihkussa huomasin hieman verta, joten otin synnytyspäivystykseen uudelleen yhteyttä. Tällä kertaa sieltä  toivotettiinkin minut tervetulleeksi synnyttämään. 

 

Klo 20.30

Kirjauduimme sisään HYKSin naistenklinikalle ja kätilömme Natalia (mahtava tyyppi, muuten!) otti meidät vastaan ja vei synnytyssaliin. 

 

Hän kyseli myös synnytystoiveistani. Unohdimme laatimamme synnytyssuunnitelman autoon, mutta ajattelin että tuskin sitä tarvitaan. Emme kumpikaan enää muistaneet mitä toiveita olimme kirjanneet ylös ja kaikki näytti etenevän omalla painollaan - kuten olin vähän ajatellutkin.. Kerroin Natalialle, etten ole lääkkeellistä kivunlievitystä vastaan, mutten koe sitä välttämättä tarvitsevani. Ainakaan vielä. Hän tarkisti tilanteen ja kun pääsimme synnytyssaliin olin jo auennut 6cm! Synnytys oli siis toden totta käynnissä. 

 

 

 

Klo 21 

Supistuspolttojen lievittämiseksi päädyin pomppimaan jumppapallolle ja minulle ehdotettiin ilokaasua. Ne toimivat yllättävän hyvin. Sitä oli tarkoitus hengittää supistuksen alusta ja sen huipun yli. Jäimme kaksin synnytyssaliin ja Natalia kehoitti painamaan nappia jos häntä tarvitaan. Naureskelimme Juhon kanssa tilanteen rauhallisuutta ja olin onnellinen miten hyvin kaikki etenee.

 

 

Klo 23

Huomasin supistusten tihenevän nopeasti eikä niiden välillä ollut enää juuri taukoja. Huomasin, että oli myös vaikeampi rentoutua niinkuin aiemmin. Lisäksi happea alkoi olla hieman vaikeampi saada ja kaikki energia kului supistuksiin keskittymisiin. Halusin epiduraalin helpottamaan oloa, koska ystäväni olivat sitä kehuneet ja painoimme napista Natalian paikalle.

 

Kalvot puhkaistiin tässä vaiheessa ja lapsivettä tuli uskomattoman paljon! Naureskelin mielessäni, että olin raskauden aikana usein mietiskellyt, että voivatkohan lapsivedet mennä huomaamatta vessakäynnillä. No eivät! 

 

Minulle aseteltiin myös tippaa käteen. Jotenkin minulle nyt vasta valkeni, ettei epiduraalin jälkeen pääse enää liikkumaan. Teki hetken mieli perua koko puudutus, mutta en sitä kuitenkaan tehnyt.

 

Anestesialääkäri tuli paikalle ja puudutus laitettiin. En tuntenut enää ollenkaan supistuksia, joka tuntui uskomattomalta! Seurasimme niitä kuitenkin tiiviisti pieneltä näytöltä, joka näytti supistuksien tihenevän ja voimistuvan. Samalla vauvan päähän asennettiin jokin pieni mittari, jolla seurattiin sen sykettä ja verenpainetta.

 

 

Maanantai 16.8 klo 1

Vuorokausi vaihtui ja epiduraalin vaikutus alkoi olla tiessään. Kutsuimme napista Natalian paikalle ja hän tarkisti tilanteen  - olin kuulemma 10cm auki ja valmis synnyttämään. Sain ehdotuksen paikallispuudutuksesta, jonka jälkeen voisin alkaa ponnistamaan pientä miestä maailmaan. Puudutuksesta huolimatta tuntisin supistukset ja voisin ponnistaa niiden avulla.

 

Itse ponnistusvaihe alkoi noin varttia vaille kaksi yöllä. Heti ensimmäisten "ponnistuskokeilujen" jälkeen huomasin olevani tositoimissa ja vajosin omaan maailmaani. Tämä loppu on minulle hämärän peitossa, mutta Juhon kertomana olen päässyt tapahtumissa jotenkin kartalle. Jo heti alussa Natalia oli sanoI pään näkyvän hienosti, tukka oli kuulemma kuin isällä ja kehotti Juhoa tulemaan katsomaan. Ja hänhän meni:)

 

Ponnistaminen sujui hyvin, mutta vauvan pää ei tuntunut ponnistelujenikaan jälkeen mahtuvan ulos. Punnersin kuulemma aivan sinisenä. Jossakin välissä, en edes huomannut, Natalia oli kutsunut lääkärin ja avustavan hoitajan paikalle. Lääkäri hääri kätilön kanssa jalkopäässäni ja hoitaja käskettiin painamaan ylävatsastani niin, että vauvan pää ei liikkuisi takaisinpäin. Juho taisi pitää jalastani kiinni. Puolen tunnin ponnistelujeni jälkeen minulle tehtiin viilto, koska vauvan vointi alkoi olla vaarassa. En tätä toki itse siinä vaiheessa tajunnut, kun olin keskittynyt ponnistamaan sinisenä.

 

Klo 2.12

Viillon jälkeen pieni poikamme syntyi välittömästi. En tuntenut mitään puudutteen ansiosta. Ponnistusvaihe on niin voimallinen kokemus, ettei siinä pahemmin suuria ajatuksia päässä liikkunut. Pieni oli tullut maailmaan! Olin jotenkin älyttömissä sfääreissä, kaukana maanpinnasta. 

 

Huomaamattani synnytin myös istukan ja kätilö ompeli minuun ehkä noin kahdeksan tikkiä. Puudutus toimi edelleen. Luojan kiitos! Aloin pikku hiljaa palaamaan maanpinnalle ja sain viimein pienen rinnalleni. Menetin synnytyksen aikana 1,2 litraa verta, joten oloni oli erittäin hatara, enkä saanut nousta edes sängystä. Tuijottelimme vain maailman upeinta poikaa ja olimme äärimmäisen onnellisia.

Klo 5 ? 

Olimme synnytyssalissa ehkä noin aamuviiteen. Heikon kuntoni ja vitivalkoisten kasvojeni vuoksi, minut kuljetettiin sängyllä synnystysosastolle. Hemoglobiini oli tippunut 70een, mutta sain myöhemmin punasoluja pari pussia ja oloni alkoi koheta. Söimme myös aamiaisen synnytyssalissa.

 

 

 

Ti 17.8 klo 11 

Maanantain opettelimme uuden tulokkaan hoitamista ja seuraavana aamupäivänä meidät kirjattiin kotiin. Tulisimme tarkastukseen vielä perjantaina, koska olimme niin vähän aikaa synnytysosastolla. 

 

Jokainen synnytys, sektiosta kotisynnytykseen saakka, on täysin erilainen, eikä niitä voi vertailla keskenään.  Juuri se oma on totta kai merkityksellisin ja varmasti herkästi tulee sen tähden reagoitua muiden tarinoihin. Usein tuntuu, että muiden tarinoissa kerrotaan miten kaiken pitäisi tapahtua ja mikä olisi hyväksi vauvalle. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa tuoda pienokaista maailmaan. Sinun tapasi on juuri sinulle ja hänelle parhain tapa. Ja usko, että olipa synnytystapa mikä tahansa, et ole muita äitejä huonompi tai parempi. Se on, joka tapauksessa kokemuksena niin mieletön, tuothan maailmaan jotakin erittäin kallisarvoista.

 

Jälkeenpäin ajateltuna kaikki meni todella hienosti ja synnyttäisin koska vain uudestaan. Se oli jotenkin mielettömän voimaannuttavaa ja olin älyttömän rauhallinen supistusten alkamisesta itse syntymään saakka. Tuntuu, että minulla oli pääosin mahtava olo ja paljon naureskelimme Juhon kanssa supistelujen välillä. Tuntui, että se myös rentoutti entisestään. Edelleen tulee heti tippa linssiin, kun vain ajattelinkin sitä. Näissä hormoneissa tätä kertomusta oli mielenkiintoista kirjoittaa. Toki sitä tuppaa helposti unohtamaan kaiken kun saa pidellä sitä arvokkainta palkintoa sylissä. Tuntuu, että synnytys oli vielä niiiin paljon helpompi kokemus kuin mitä olin ajatellut - se voi toki johtua myös siitä, että olin kuvitellut sen paljon pahemmaksi, kuten edellisessä postauksessa kerroin. Olimme älyttömän onnekkaita hyvästä ammattitaitoisesta kätilöstämme ja kiittelimme häntä vuolaasti.

 

Rakkaudella, Ninnu

 

Ladataan...
ninnupinnu

Ennen raskautta synnyttäminen tuntui hyvin kaukaiselta, mutta heti raskauden alkuhetkistä ajatus lähenevästä synnytyksestä kävi välillä mielessä. Se tuntui lähinnä karmivalta, koska olin kuullut kauhukertomuksia synnyttämisestä. Olin nähnyt vastasyntyneitä ja jotenkin koin aivan mahdottomaksi, että mikään sen kokoinen mahtuisi ulos kenestäkään, minusta puhumattakaan.

Olin alussa varma, etten synnyttäisi "normaalisti". Sairaalassa ihan varmasti päätyvät johonkin muuhun ratkaisuun minut nähtyään. Jännityksellä odotin aina neuvolakäynneissä sitä, että koska se otetaan puheeksi ja käydään läpi jokin muu suunnitelma. Teleportti...? Eihän minulla ole lantiota ja häntäluuni on kerran murtunut teininä. Olin kuullut, että sellaiset vaikuttavat normaaliin synnytykseen. "Onneksi tätä ei vielä tarvitse miettiä", ajattelin.

Viikkojen kuluessa ja ihanan raskausvatsan kasvaessa kävi yhä selvemmäksi, että kyllä se pieni ihmisen alku on joskus sieltä ulos saatava. Tästä en pystyisi perääntymään, vaikka hyvä keplottelija olenkin. Pelot hiipivät pintaan edelleen muutamien ystävien kertomusten siivittäminä, osa hyviä ja osa lähinnä hieman sekavia. Suunniteltu sektiokin kävi mielessä. Kuulin nimittäin joltakulta, että jos tarpeeksi pelottaa saattaisivat tehdä suunnitelllut sektion. Kuulin myös, että Jenkeissä suurin osa synnytyksistä on nykypäivinä näitä suunniteltuja sektioita (lähde?). Suomessa taas puhutaan ihaillen luonnollisesta synnytyksestä, sen eduista vauvalle ja äidille, ja "luomuna" synnyttäneitä tarunomaisia supernaisia ihaillaan. Kävi mielessä, että ehkä voisin olla näiden kahden synnytystavan välimaastossa. 

Kapeista lanteista huolimatta, neuvolassa ja naistenklinikalla kehuivat vartaloani synnyttäjän vartaloksi. Mitä lie sillä sitten tarkoittivatkin? Raskauden edetessä, KIITOS IHANIEN raskaushormonien, aloin kuitenkin ajattelemaan, että kyllähän tämä vauva tuolta ulos tulee, ja aivan luonnollisesti, niinkuin niin kuin monta muutakin vauvaa vuosittain. Joku taisi mainita lohduttaen minulle, ettei yksikään ole jäänyt sinne lopullisesti asumaan.

Sain raahattua poikaystäväni neuvolan synnytysvalmennukseen raskausviikolla 34. Emme olleet edes ajatelleet sinne menoa aiemmin, koska niitä järjestettiin vain keskiviikkoaamuisin ja poikaystäväni oli vielä tuolloin töissä Norjassa. Perhevalmennuksessa kävin yksin, siellä oli minä ja kolmekymmentä pariskuntaa. Leikimme lähinnä piirileikkejä, niin turhalta perhevalmennus ainakin tuntui tutustumisleikkeineen. Saimme neuvolan synnytysvalmennuksesta kuitenkin hyvin tietoa siitä, miten synnytys etenee ja mitä kaikkea on tehtävissä synnytyskipujeen lievittämisesksi. Meille kummallekin tuli varmempi olo synnytyksestä.

Lopulta minulla siis kävi niin, että raskaushormonit tekivät minusta tässäkin asiassa lauhkean kuin lampaan, enkä stressannut enää yhtään tulevaa synnytystä. Matkan varrella kuulee todella paljon erilaisia vinkkejä, ohjeita ja mielipiteitä. Ne ovat ystävällisiä eleitä, mutta todellisuudessa niitä ei mun mielestä kannata juuri miettiä. Jokainen synnytys on hyvin yksilöllinen. Ystävälläni synnytys oli alkanut spontaanisti kuukautta ennen laskettua aikaa. Muutamilla oli käynnistetty kaksi viikkoa lasketus ajan jälkeen. Kuulin, että useimmiten ensisynnyttäjien synnytys menee yli lasketusajan.

Ainoa toiveeni tässä kohtaa oli, että omani käynnistyisi spontaanisti niin, etten voisi sitä sen enempää miettiä. Kaikki kuitenkin tapahtusisi niin kuin on tarkoitettu ja täysin omalla painollaan. Koin täysin, etten voisi tilanteeseen vaikuttaa millään muilla tavoin kuin rentoutumalla ja antamalla virran viedä.

Tsemppiä teille kaikille, jotka painivat samanlaisten asioiden äärellä!

Rakkaudella, Ninnu

Pages