Ladataan...
No Sex and the City

Jos ostat isällesi lahjaksi kirjan, kuinka todennäköisesti sen on kirjoittanut nainen? Keskustelu aiheesta heräsi pari päivää sitten, kun kulttuurihistorian dosentti Marjo Kaartinen kirjoitti Suomalaisen kirjakaupan isänpäivämainoksesta, jonka 12 sivulla mainostetuista kirjoista vain kaksi ja puoli oli naisten kirjoittamia. (Puolikas siksi, että yhden teoksen takana on pariskunta, nainen ja mies.) Tällainen markkinointiratkaisu perustuu ilmeisesti käsitykseen siitä, että naisten kirjoittamat teokset eivät mitenkään voi tuntua miehistä relevanteilta, joten ei niitä osteta heille lahjaksikaan. Koska kovat isät nyt vaan eivät lue ämmien kirjoittamia kirjoja?

On selvää, että tällainen ajattelu on todella lyhytnäköistä, kaventaa lukutottumuksiamme ja sen myötä kirjallisuuskenttäämme – ja vaikuttaa laajemmalla tasolla siihen, kenet yhteiskunnassamme otetaan vakavasti.

Nämäkin loistavat teokset jäisivät miehiltä lukematta, jos he kuluttaisivat vain heille markkinoitavaa äijäkijrallisuutta.

 

Kirja-alan kannalta tällainen ahdasmielinen markkinointi tuntuu omiin muroihin kusemiselta, sillä se vain vahvistaa käsitystä siitä, etteivät naisten kirjoittamat kirjat kuulu miehille. Ja jos miehille ei koskaan tarjoita naispuolisten kirjailijoiden teoksia heitä potentiaalisesti kiinnostavina, on varsin epätodennäköistä, että he ryhtyisivät sankoin joukoin niitä lukemaan. Näin heiltä viedään mahdollisuudet moniin hienoihin lukuelämyksiin, ja samalla rajataan pois paljon potentiaalista ostajakuntaa naisten kirjoittamilta kirjoilta.

Tämä sitten vaikuttaa epätasa-arvoistavasti kirjojen tekijöihin: kun naispuolisten kirjailijoiden kirjoja ostavat vain naiset, myydään niitä todennäköisesti vähemmän kuin silloin, jos potentiaaliseen ostajakuntaan (myös ja etenkin markkinointiosastojen silmissä) kuuluisivat kaikki maamme lukijat sukupuoleen katsomatta. Sillä taas on suuri vaikutus naispuolisten kirjailijoiden tuloihin ja mahdollisuuksiin jatkaa työtään.

Mutta niin huolissani kuin kirja-alasta olenkin, olen ennen kaikkea huolissani siitä, mitä naisten tarinoiden marginalisoiminen tekee käsityksillemme siitä, millaisilla ihmisillä voi olla merkityksellistä sanottavaa. Kirjallisuuskenttämme nimittäin vaikuttaa yleisemmällä tasolla siihen, millaiset tarinat nostetaan kaiken keskiöön ja kenen äänellä ajatellaan olevan painoarvoa.

Kun miehille ei markkinoida naisten kirjoittamia kirjoja, heille kerrotaan rivien välissä, etteivät naisten kirjoittamat kirjat kiinnostaisi heitä kuitenkaan. Ja jos miehet oppivat ajattelemaan, etteivät naiset voi kirjoittaa mitään heitä kiinnostavaa, kuinka todennäköisesti he uskovat naisilla ylipäänsä voivan olla mitään heitä kiinnostavaa sanottavaa? Jos emme usko naisten voivan kirjoittaa miehiä kiinnostavia kirjoja, uskommeko, että naiset voivat ajatella miehiä kiinnostavia ajatuksia?

Se on pelottava kela. Mutta ei ole sattumaa, että suurin osa klassikoiksi laskettaviksi kirjoiksi on miesten kertomuksia miehistä. Vaikka sekä yhteiskunta että kirjamaailma ovat tasa-arvoisempia kuin jokunen vuosisata sitten, meillä on edelleen tapana ajatella (vähintäänkin alitajuisesti), että miesten tarinat ovat yleisiä ja syvällisiä totuuksia elämästä ja ihmisyydestä. Naisten kirjoittamia ja/tai naisista kertovia tarinoita sen sijaan pidetään herkästi tyttöjen puuhasteluna, jolla ei ole mitään annettavaa kenellekään muulle, ei ainakaan Vakavista Asioista Kiinnostuneille Ihmisille Miehille. Niinpä sellaisia teoksia ei ilmeisesti voi edes kuvitella antavansa miehelle isänpäivälahjaksi.

Uskon meistä suurimman osan olevan samaa mieltä siitä, ettei tällainen kehitys ole toivottavaa sen puoleen kirja-alan, yksilöiden kuin yhteiskunnankaan kannalta. Jos siis vielä mietit isänpäivälahjaa ja haluat katsoa vähän mainoslehtisten tarjontaa pidemmälle, kannattaa tutustua esimerkiksi Lukupino-blogin ja toimittaja Maria Petterssonin koostamaan kattavaan listaan kirjoista, jotka varmasti kiinnostaisivat isääkin. Ja joista jokaisen on kirjoittanut nainen. Koska, niin ihmeelliseltä kuin se voikin kuulostaa, nuo kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois.

 

Jatka lukemista:
luetko naisten kirjoittamia kirjoja?
kenen ääni kuuluu mediassa?
viikon kirja: vihan ja inhon internet
 
 
seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.
Ladataan...

Ladataan...
No Sex and the City

Talviaikaan siirryttäessä tapahtui jotain. Pimeys tuntui vyöryvän painavana päälle ja väsymysmittarin nupit heilahtivat kerralla kaakkoon. Just nyt energia tuntuu olevan yhtä vähissä kuin päivänvalokin, ja niinpä olen ottanut kovat keinot käyttöön: tänä vuonna taistelen pimeyttä vastaan varaamalla aikaa hyvien kirjojen lukemiseen, piristävien tv-ohjelmien katseluun ja sellaisen musiikin kuunteluun, joka saa takapuolen heilumaan kuin itsestään. Näillä eväillä tästä loppuvuodesta selvitään!

Siispä, parasta just nyt, kun pyrin pitämään pimeysmasiksen loitolla:

 

Sarja: The Boulet Brothers' Dragula

Mitä tehdä, kun RuPaul's Drag Racen jokaikainen jakso on katsottu, mutta syksy sen kun jatkuu? Dragula pelastaa! Kauhuteemaisessa drag-skabassa tullaan muun muassa haudatuksi elävältä ja nähdään tietysti myös mitä kreiseimpiä asuja. Nettisarjana alkaneen Dragulan ensimmäinen kausi on katsottavissa YouTubessa Hey Qween! -kanavalla.

Musiikki: Spice

Rakastan dancehallia, mutta en rakasta dancehall-biisien usein valitettavan seksistisiä ja homofobisia sanoituksia. Onneksi minulle vinkattiin Spice-nimisestä artistista, jonka biisit kommentoivat rempseästä naisnäkökulmasta käsin sekä seksiä, ahtaita kauneuskäsityksiä että esimerkiksi musateollisuuden mieskeskeisyyttä. Ja ei kun tanssimaan!

Kirja: Yrsa Daley-Ward - The Terrible

Yrsa Daley-Wardin The Terrible on järisyttävä lukukokemus, enkä oikein löydä sanoja kuvailemaan kirjaa. Sain sen lahjaksi ystävältäni juuri ollessani lähdössä lentokentälle, ja kun kone muutamaa tuntia myöhemmin laskeutui, minä luin viimeisen sivun viimeiset sanat, suljin kirjan kannet ja henkäisin Wow. Daley-Wardin terävä ja runollinen proosa leikkii lyriikan kanssa ja on jotenkin tosi rehellistä ja raakaa ja auki.

   I say yes without pausing (I have already said yes).

   But I won't lie...

   still there are some small sharp things in the lining of my

heart. Some things like animals stalking my body. Animals

inside.

Miten te piristätte itseänne näin vuoden pimeimpään aikaan?

 

jatka lukemista:
4 feminististä Netflix-suositusta
lisää lempee naisräppäreille

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.
Ladataan...

Ladataan...
No Sex and the City

Aborttilainsäädäntö on edelleen tiukka monissa maissa ja lukemattomat naiset joutuvat taittamaan pitkiä matkoja abortin saadakseen. Meren yli matkanneet irlantilaisnaiset ovat olleet tuttu näky Iso-Britanniassa vuosikausien ajan, ja vaikka Irlannissa äänestettiin juuri abortin sallimisesta, myös päinvastaista kehitystä tapahtuu. Eurooppalaisittain erityisen paha tilanne on Puolassa, jossa aborttilainsäädäntöä on kiristetty entisestään viime vuosien aikana ja jossa jo nyt suurin osa aborteista tapahtuu joko laittomasti tai ulkomailla.

En osaa edes kuvitella, miten yksinäinen on ihminen, joka joutuu matkustamaan toiseen maahan abortin saadakseen. Ja sen lisäksi, että tällaiset matkat voivat olla henkisesti rankkoja, ovat ne myös monille taloudellisesti mahdottomia, ellei apua löydy. Siksi onkin mielettömän hienoa, että eri maista löytyy vapaaehtoisista koostuvia ryhmiä, jotka ovat ottaneet näiden ihmisten auttamisen asiakseen.

Yksi tällainen ryhmä on alankomaalainen, erityisesti puolalaisia naisia tukeva Abortion Network Amsterdam (ANA). Ystäväni Marina toimii ANA:ssa ja pyysin tätä kertomaan vähän ryhmästä ja siitä, miksi meidän kaikkien pitäisi välittää näistä naisista, joiden on yhä matkustettava yli merten ja valtioiden rajojen.



Kuva: Asia Bordowa / Abortion Network Amsterdam

 

Abortion Network Amsterdam sai alkunsa feministisillä festivaaleilla, jossa Women Help Women -organisaation jäsenet pitivät aborttioikeuteen liittyvän workshopin. Siitä inspiroituneena Marina ystävineen päätti, että oli aika perustaa aborttitukiryhmä myös Alankomaihin, jossa sellaista ei ennestään ollut.

Tukiryhmän olemassaolo Alankomaissa on erityisen tärkeää siksi, että Alankomaiden aborttilainsäädäntö on Euroopan liberaaleimpia ja mahdollistaa abortin saamisen 22. viikolle asti. Nämä myöhäisemmät abortit ovat usein valitettavan tarpeellisia.

Vaikka Puolan laki sallii abortin silloin, kun raskaus on seurausta raiskauksesta tai vaarantaa naisen hengen, Marina kertoi maan aborttivastaisen henkilökunnan usein viivyttävän prosessia tarkoituksellisesti niin pitkään, ettei aborttia ole enää laillisen aikarajan puitteissa mahdollista saada. Tällöin ainoa mahdollisuus on hankkia abortti laittomasti tai matkustaa maahan, missä sen saa vielä myöhemmilläkin viikoilla.

Mitä Abortion Network Amsterdam sitten käytännössä tekee? Kun he saavat yhteydenoton aborttia tarvitsevalta, he muun muassa järjestävät tämän matkan Alankomaihin ja buukkaavat toimenpiteet. He myös maksavat kaikki matkasta ja toimenpiteestä koituvat kulut, joihin pienituloisilla naisilla ei yleensä olisi varaa. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että ryhmä koostuu vain muutamasta vapaaehtoisesta ja että kaikki ryhmän varat tulevat satunnaisista lahjoituksista sekä ryhmän jäsenten järjestämien tukitapahtumien tuotoista.

Meikä todellakin nostaa näiden ihmisten toiminnalle hattua.

Marinalle ryhmän työssä on kyse poliittisesta toiminnasta ja statementista: on yksinkertaisesti tärkeää olla solidaarinen kohdullisia ihmisiä kohtaan, joiden elämää aborttilainsäädäntö rajoittaa. "On fakta, että 42 prosentilla hedelmällisessä iässä olevista naisista ei ole pääsyä turvallisen ja laillisen abortin piiriin", Marina muistuttaa. Tukiryhmä pyrkiikin parantamaan maailmaa auttamalla ihmisiä, joiden asuinmaan lainsäädäntö kontrolloi heitä. "Minulle on tärkeää auttaa jokaista, joka haluaa abortin, välittämättä siitä missä he asuvat tai mikä heidän syynsä aborttiin on."

Miksi meidän sitten pitäisi välittää siitä, mikä aborttilainsäädännön tilanne muissa maissa on?

Marina huomauttaa, että oikeistolaisten ja konservatiivisten puolueiden päästyä valtaan eri puolilla Eurooppaa aborttioikeus on taas tapetilla useissa maissa. Se mitä muille tapahtuu nyt, saattaa seuraavaksi tapahtua meille. Edistykseen ei pidä tuudittautua edes sellaisissa paikoissa, joissa lainsäädäntö on sallivampi. Esimerkiksi Puolassa abortti oli aiemmin laajalti sallittua, mutta oikeutta on sittemmin ryhdytty rajaamaan ja nyt abortit halutaan kieltämään kokonaan.

Asenneilmapiirin muutoksesta on ollut viitteitä myös Suomessa, jossa ulkoministerimme Timo Soini on omilla toimillaan ottanut rajusti kantaa aborttia vastaan. Soinin toimia ei myöskään ole tuomittu tavalla, joka olisi selvästi osoittanut, että asia otetaan vakavasti. Aborttioikeutta ei siis tule koskaan pitää itsestäänselvyytenä vaan sen puolesta pitää muistaa taistella, ja kollektiivinen taistelu yhden maan naisten oikeuksien puolesta on samalla taistelua meidän kaikkien oikeuksien puolesta.

Ja kuten Marina muistuttaa, erityisesti silloin kun tilanne omassa asuinmaassamme on hyvä, meidän on tärkeää muistaa osoittaa solidaarisuutta heille, joilla ei ole samaa vapautta valita.

"On tosi tärkeää painottaa, että kaikilla tulisi olla oikeus omaan kroppaansa", Marina tiivistää. "Se on oikeus, jonka patriarkaatti on riistänyt naisilta vuosisatojen ajan. Minulle on tärkeää tehdä kaikki mahdollinen näiden oikeuksien takaisin hankkimiseksi. Toisen aallon feministisessä kamppailussa avainasemassa ollut iskulause My body, my choice on yhä tänäkin päivänä tismalleen yhtä relevantti.”

 

Lue lisää Abortion Network Amsterdamin toiminnasta ryhmän nettisivuilta.

 
jatka lukemista:
mistä puhumme kun puhumme abortista?
sinun kroppasi ei ole sinun
#Czarny prtoest puolan aborttikieltoa vastaan

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.

Pages