Tänäkään vuonna en lupaa laihduttaa

Naisten yleisimmät uudenvuodenlupaukset taitavat liittyä oman itsen kehittämiseen – ja usein omalla itsellä tarkoitetaan omaa kroppaa. Onhan meidät varsin perustavanlaatuisella tavalla koulutettu siihen, että ulkonäkömme on keskeisintä mitä meissä on ja että se määrittää meitä ihmisinä. Niinpä vuodenvaihteessa, kun kaikkialla kohkataan uusista, terveellisemmistä ruokavalioista ja eri mediat alkavat laskea, kuinka monta kuukautta meillä on aikaa päästä bikinikuntoon, lupauksemme lähtevät helposti lapasesta: Mä laihdutan! Mä alan käydä salilla viisi kertaa viikossa! Mä en syö enää koskaan karkkia!

Laihduttaminen (ja monesti myös erilaiset ”terveellisempiin elämäntapoihin” liittyvät lupaukset, joissa valitettavan usein on kyse tismalleen samasta asiasta, vain eri tavalla paketoituna) uudenvuodenlupauksena perustuu kuitenkin ajatukseen siitä, että a) kroppamme, just sellaisina kuin ne ovat, ovat jotenkin vääränlaisia, ja b) meidän täytyy muuttaa itseämme jollakin tietyllä, kapeiden kauneuskäsitysten määrittämällä tavalla.

Ja se ei ole sellainen ajatus, johon keskittyen minä tahdon aloittaa tämän tuoreen vuoden.

lupaukset_0.jpeg

uudenvuodenlupaukset – pliis, ei näin.

 

Veikkaan, etten ole yksin, jos sanon, että tytöksi ja naiseksi kasvatettuna ihmisenä olen uuden vuoden alkaessa lupaillut tällaisia asioita niin pitkään kuin muistan. Ulkonäkövaatimusten ristipaineessa kasvaneena olen viettänyt vuosikaudet potien syyllisyyttä, tuntien huonommuutta ja inhoten itseäni, ja näitä tunteita vastaan taistellakseni olen laskenut kaloreita ja kirjannut ylös liikuntaohjelmia. Olen tehnyt lupauksia ja asettanut itselleni tavoitteita, jotka ovat olleet toinen toistaan epärealistisempia.

Ja ennen kaikkea: olen tehnyt lupauksia ja asettanut tavoitteita, jotka eivät olisi tuoneet onnea kuitenkaan. Sillä jos olisinkin ”saavuttanut” tavoitteeksi asettamanani vaakalukeman, vaatekoon tai jonkin muun mielivaltaisesti määritellyn fitnessbeibekertoimen, en olisi ollut tyytyväinen kuitenkaan.

Sillä meitä ei ole opetettu olemaan tyytyväisiä itseemme, eikä meitä ole opetettu tekemään uudenvuodenlupauksia, joiden pointti olisi se, että olisimme tyytyväisiä itseemme. Päinvastoin.

Ja minä olen nyt kertakaikkisen, loputtoman, armottoman, jäätävän, vittuuntuneen kyllästynyt tällaiseen ajatteluun. En yksinkertaisesti enää suostu siihen. Ja niinpä tänä vuonna minä lupaan tämän:

Lupaan, etten tänäkään vuonna lupaa laihduttaa.

Jos mieleni tekee kehittää itseäni, haen inspiraatiota esimerkiksi feministisistä uudenvuodenlupauksista tai lupauksista, jotka lähestyvät hyvää oloa kokonaisvaltaisemmin.

Mutta en missään nimessä enää tee lupauksia, jotka perustuvat syyllisyyteen ja ahdistukseen, vaatimuksiin ja paniikkiin. Lupauksia, joiden pohjalla on meihin iskostettu halu olla parempia, koska koemme että meidän on pakko olla parempia – ja että naisten kohdalla se tarkoittaa samaa kuin laihempia.

Fuck that, sanon minä, myös vuonna 2019.

 

 

jatka lukemista:
feministiset uudenvudenlupaukset 2016
feministinen uudenvuodenlupaus: teen enemmän itse

 

seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.

suhteet oma-elama mieli ajattelin-tanaan

Naisen pelolla ei ole väliä, vaan sillä miten se miestä harmittaa

Luin Hesarista kolumnin otsikon: Jos kävelen autiolla kadulla naisen perässä, en missään nimessä ota juoksu­askelia, vaikka olisi kiire. Ensireaktioni oli ilahtuminen: hienoa! Miespuolinen kirjoittaja on ymmärtänyt, miten naisoletetut joutuvat pelkäämään öisin kaupungilla liikkuessaan, ja haluaa nyt tehdä oman osansa sen eteen, että hänen pimeällä kadulla kohtaamillaan ihmisillä olisi turvallisempi olo.

Väärin, väärin, väärin. “Olemme tulleet tilanteeseen, missä kunnialliset ihmiset joutuvat kokemaan olemansa kovista rikoksista epäiltyjä”, kirjoittaja seuraavaksi valittaa (ja tarkoittaa kunniallisilla ihmisillä tietysti miehiä). Ja minä mietin, että sekö tässä skenaariossa on kaikkein kamalinta? Ei toisen ihmisen pelko raiskatuksi tulemisesta, ei se pelko johon naisiksi kasvatetut ovat tottuneet niin että se on heille fakta, vähän niin kuin vaikka painovoiman olemassaolo – vaan se, miten heidän pelkonsa miestä harmittaa?

iltahämärä.jpg

kas, alkaa hämärtää. parasta rientää kotiin, etten vain loukkaa jotakuta setämiestä pelkäämällä tätä iltapimeällä.

 

Tosiasiassa olemme eläneet vuosisatojen ajan tilanteessa, jossa kunnialliset ihmiset joutuvat pelkäämään joutuvansa kovan rikoksen uhriksi. Ja minä tarkoitan tällä nyt naisia, joille jo varhain opetetaan, että pimeällä liikuttaessa tai ylipäänsä kotoa poistuttaessa (ja itse asiassa usein jopa kotona) seksuaalisen väkivallan uhka on aina läsnä. Siitä ei vain kovin usein kirjoiteta kolumneja, niin arkipäiväistä se pelko on.

On myös kiinnostavaa, että naisten pelkoa on aina ‘hoidettu’ ohjeistamalla naisia muuttamaan käytöstään. Pelkäätkö tulevasi raiskatuksi? Älä kävele pimeän puiston läpi. Älä pukeudu lyhyeen hameeseen. Älä ole kännissä. Mutta sitten tulee aika, jolloin joku tuo esiin ajatuksen siitä, että ehkä pelkoa voisi lievittää sillä, että miehet muuttaisivat käyttäytymistään jollain tavalla… Ei, se on järkyttävä epäoikeudenmukaisuus. Kyllä siitä on kolumni kirjoitettava.

Olen tietysti samaa mieltä kolumnin kirjoittajan kanssa siitä, että nykyinen tilanne on epäoikeudenmukainen ja että kyseessä on yhteiskunnallinen vinouma. Tottakai asioiden pitäisi olla toisin. Minäkin haluaisin maailman, jossa kenenkään ei tarvitsisi pelätä joutuvansa seksuaalisen väkivallan kohteeksi, ja siten ei myöskään tarvitsisi pelätä, että joku sitä seksuaalista väkivaltaa heille tekee.

Juuri nyt näin ei kuitenkaan ole, joten joudumme pohtimaan, miten toimimme tämän todellisuuden kontekstissa. Ja tässä kontekstissa se, että mies joutuu miettimään, voiko hän ottaa juoksuaskelia kulkiessaan naisen perässä pimeällä kadulla, ei ihan oikeasti ole se kaikkein oleellisin asia.

 

jatka lukemista:
viihdettä ilman raiskauksia, kiitos
miehen huomiosta on lupa kieltäytyä
 

 

seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.

suhteet oma-elama uutiset-ja-yhteiskunta ajattelin-tanaan