Ladataan...
No Sex and the City

Naisten yleisimmät uudenvuodenlupaukset taitavat liittyä oman itsen kehittämiseen – ja usein omalla itsellä tarkoitetaan omaa kroppaa. Onhan meidät varsin perustavanlaatuisella tavalla koulutettu siihen, että ulkonäkömme on keskeisintä mitä meissä on ja että se määrittää meitä ihmisinä. Niinpä vuodenvaihteessa, kun kaikkialla kohkataan uusista, terveellisemmistä ruokavalioista ja eri mediat alkavat laskea, kuinka monta kuukautta meillä on aikaa päästä bikinikuntoon, lupauksemme lähtevät helposti lapasesta: Mä laihdutan! Mä alan käydä salilla viisi kertaa viikossa! Mä en syö enää koskaan karkkia!

Laihduttaminen (ja monesti myös erilaiset "terveellisempiin elämäntapoihin" liittyvät lupaukset, joissa valitettavan usein on kyse tismalleen samasta asiasta, vain eri tavalla paketoituna) uudenvuodenlupauksena perustuu kuitenkin ajatukseen siitä, että a) kroppamme, just sellaisina kuin ne ovat, ovat jotenkin vääränlaisia, ja b) meidän täytyy muuttaa itseämme jollakin tietyllä, kapeiden kauneuskäsitysten määrittämällä tavalla.

Ja se ei ole sellainen ajatus, johon keskittyen minä tahdon aloittaa tämän tuoreen vuoden.

uudenvuodenlupaukset – pliis, ei näin.

 

Veikkaan, etten ole yksin, jos sanon, että tytöksi ja naiseksi kasvatettuna ihmisenä olen uuden vuoden alkaessa lupaillut tällaisia asioita niin pitkään kuin muistan. Ulkonäkövaatimusten ristipaineessa kasvaneena olen viettänyt vuosikaudet potien syyllisyyttä, tuntien huonommuutta ja inhoten itseäni, ja näitä tunteita vastaan taistellakseni olen laskenut kaloreita ja kirjannut ylös liikuntaohjelmia. Olen tehnyt lupauksia ja asettanut itselleni tavoitteita, jotka ovat olleet toinen toistaan epärealistisempia.

Ja ennen kaikkea: olen tehnyt lupauksia ja asettanut tavoitteita, jotka eivät olisi tuoneet onnea kuitenkaan. Sillä jos olisinkin "saavuttanut" tavoitteeksi asettamanani vaakalukeman, vaatekoon tai jonkin muun mielivaltaisesti määritellyn fitnessbeibekertoimen, en olisi ollut tyytyväinen kuitenkaan.

Sillä meitä ei ole opetettu olemaan tyytyväisiä itseemme, eikä meitä ole opetettu tekemään uudenvuodenlupauksia, joiden pointti olisi se, että olisimme tyytyväisiä itseemme. Päinvastoin.

Ja minä olen nyt kertakaikkisen, loputtoman, armottoman, jäätävän, vittuuntuneen kyllästynyt tällaiseen ajatteluun. En yksinkertaisesti enää suostu siihen. Ja niinpä tänä vuonna minä lupaan tämän:

Lupaan, etten tänäkään vuonna lupaa laihduttaa.

Jos mieleni tekee kehittää itseäni, haen inspiraatiota esimerkiksi feministisistä uudenvuodenlupauksista tai lupauksista, jotka lähestyvät hyvää oloa kokonaisvaltaisemmin.

Mutta en missään nimessä enää tee lupauksia, jotka perustuvat syyllisyyteen ja ahdistukseen, vaatimuksiin ja paniikkiin. Lupauksia, joiden pohjalla on meihin iskostettu halu olla parempia, koska koemme että meidän on pakko olla parempia – ja että naisten kohdalla se tarkoittaa samaa kuin laihempia.

Fuck that, sanon minä, myös vuonna 2019.

 

 

jatka lukemista:
feministiset uudenvudenlupaukset 2016
feministinen uudenvuodenlupaus: teen enemmän itse

 

seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.
Ladataan...

Ladataan...
No Sex and the City

Luin Hesarista kolumnin otsikon: Jos kävelen autiolla kadulla naisen perässä, en missään nimessä ota juoksu­askelia, vaikka olisi kiire. Ensireaktioni oli ilahtuminen: hienoa! Miespuolinen kirjoittaja on ymmärtänyt, miten naisoletetut joutuvat pelkäämään öisin kaupungilla liikkuessaan, ja haluaa nyt tehdä oman osansa sen eteen, että hänen pimeällä kadulla kohtaamillaan ihmisillä olisi turvallisempi olo.

Väärin, väärin, väärin. “Olemme tulleet tilanteeseen, missä kunnialliset ihmiset joutuvat kokemaan olemansa kovista rikoksista epäiltyjä”, kirjoittaja seuraavaksi valittaa (ja tarkoittaa kunniallisilla ihmisillä tietysti miehiä). Ja minä mietin, että sekö tässä skenaariossa on kaikkein kamalinta? Ei toisen ihmisen pelko raiskatuksi tulemisesta, ei se pelko johon naisiksi kasvatetut ovat tottuneet niin että se on heille fakta, vähän niin kuin vaikka painovoiman olemassaolo – vaan se, miten heidän pelkonsa miestä harmittaa?

kas, alkaa hämärtää. parasta rientää kotiin, etten vain loukkaa jotakuta setämiestä pelkäämällä tätä iltapimeällä.

 

Tosiasiassa olemme eläneet vuosisatojen ajan tilanteessa, jossa kunnialliset ihmiset joutuvat pelkäämään joutuvansa kovan rikoksen uhriksi. Ja minä tarkoitan tällä nyt naisia, joille jo varhain opetetaan, että pimeällä liikuttaessa tai ylipäänsä kotoa poistuttaessa (ja itse asiassa usein jopa kotona) seksuaalisen väkivallan uhka on aina läsnä. Siitä ei vain kovin usein kirjoiteta kolumneja, niin arkipäiväistä se pelko on.

On myös kiinnostavaa, että naisten pelkoa on aina ‘hoidettu’ ohjeistamalla naisia muuttamaan käytöstään. Pelkäätkö tulevasi raiskatuksi? Älä kävele pimeän puiston läpi. Älä pukeudu lyhyeen hameeseen. Älä ole kännissä. Mutta sitten tulee aika, jolloin joku tuo esiin ajatuksen siitä, että ehkä pelkoa voisi lievittää sillä, että miehet muuttaisivat käyttäytymistään jollain tavalla… Ei, se on järkyttävä epäoikeudenmukaisuus. Kyllä siitä on kolumni kirjoitettava.

Olen tietysti samaa mieltä kolumnin kirjoittajan kanssa siitä, että nykyinen tilanne on epäoikeudenmukainen ja että kyseessä on yhteiskunnallinen vinouma. Tottakai asioiden pitäisi olla toisin. Minäkin haluaisin maailman, jossa kenenkään ei tarvitsisi pelätä joutuvansa seksuaalisen väkivallan kohteeksi, ja siten ei myöskään tarvitsisi pelätä, että joku sitä seksuaalista väkivaltaa heille tekee.

Juuri nyt näin ei kuitenkaan ole, joten joudumme pohtimaan, miten toimimme tämän todellisuuden kontekstissa. Ja tässä kontekstissa se, että mies joutuu miettimään, voiko hän ottaa juoksuaskelia kulkiessaan naisen perässä pimeällä kadulla, ei ihan oikeasti ole se kaikkein oleellisin asia.

 

jatka lukemista:
viihdettä ilman raiskauksia, kiitos
miehen huomiosta on lupa kieltäytyä
 

 

seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.
Ladataan...

Ladataan...
No Sex and the City

Endometrioosin on sanottu olevan aikamme suurin naisten terveyttä koskeva kriisi. Silti endometrioosia sairastavat joutuvat usein itse ottamaan selvää tutkimuksista ja hoitomuodoista sekä tämän lisäksi vaatimaan niitä. Asianmukaisen hoidon saamisesta ei ole takuita, ja sairastavan näkökulmasta näyttää siltä, että monet lääkärit ja gynekologit tarvitsisivat perusteellista koulutusta sairauden oireisiin, diagnosointiin ja hoitoihin. Endometrioosin toteamisessa on toki omat haasteensa, mutta useilla naisilla saattaa kestää vuosikausia ennen kuin he pääsevät perusteellisiin tutkimuksiin.

Ja jos endometrioosia sairastava pääseekin tutkittavaksi ja sairautta aletaan hoitaa, kokemukseni mukaan siitä alkavat seuraavat haasteet, sillä yksilölle sopiva hoitomuoto löytyy usein vasta lukuisien kokeilujen jälkeen. Endometrioosille ei ole löydetty parannuskeinoa, mutta sitä voidaan hoitaa esimerkiksi erilaisilla hormonivalmisteilla, leikkauksilla sekä kipulääkkeillä ja kipukynnystä nostavilla valmisteilla. Kaikilla lääkkeillä on omat sivuvaikutuksensa, mutta varsinkin hormonivalmisteet (kuten yhdistelmäehkäisypillerit ja keltarauhashormonivalmisteetkin) saattavat aiheuttaa mittavia psyykkisiä ja fyysisiä sivuvaikutuksia.

Terveydenhuollossa sanotaan usein, että yhtä hoitomuotoa olisi hyvä kokeilla vähintään kolme kuukautta, sillä vasta silloin hormonivalmisteen täysi teho on saavutettu. Itse tunsin oloni koekaniiniksi, kun vasta neljäs minulle kokeiltu hormonivalmiste alkoi toimia. Endometrioosin hoitoa kuvaa mielestäni hyvin erään lääkärin minulle lausumat sanat: “On löydettävä sellainen hoitomuoto, joka on pienin paha.”

Minusta on ahdistavaa antaa kerta toisensa jälkeen uuden lääkärin tehdä minulle gynekologinen sisätutkimus; kokea kehoni olevan asia, johon vieraille kuuluu antaa lupa tunkeutua. Koen turhauttavaksi selittää endometrioosioireideni historian alusta alkaen yhä uudelleen. Tuntuu kohtuuttomalta, että kroonisesta kivusta ja muista rajoittavista oireista kärsivän täytyy itse ottaa asioista selvää ja kamppailla saadakseen hoitoa. Ei siis ihmekään, että endometrioosia sairastavat saattavat sairastua masennukseen.

Koska endometrioosi on niin tuntematon sairaus, myöskään läheiset eivät aina pysty ymmärtämään, kuinka paljon se vaikuttaa elämään. Itselleni vaikeinta on ollut joutua perumaan jo sovittuja tapaamisia pahojen kipujen takia, ja tätä kautta sosiaalisten suhteiden ylläpidosta on tullut hankalampaa. Siitä seuraava sosiaalinen eristyneisyys ruokkii masennusta entisestään.

Olen törmännyt usein siihen, että sairaudesta kärsivälle vihjataan endometrioosioireiden johtuvan masennuksesta tai ahdistuksestá (ks. edellinen postaukseni), mikä taas saattaa vaikuttaa mielenterveyteen negatiivisesti. Masentuneen on puolestaan vaikeampaa jaksaa vaatia hoitoa, ja näin ollen noidankehä jatkaa kiertoaan. Pahimmillaan endometrioosi voikin vaikuttaa laajasti sekä kehoon että mieleen.

Mietin usein, että jos miehillä olisi tällainen elämää rajoittava sairaus, joka aiheuttaa kroonista kipua, vaikuttaa seksuaalisuuden toteuttamiseen ja hedelmällisyyteen ja pahimmillaan murskaa työkykyvyn, terveyden sekä henkisen hyvinvoinnin, olisimmeko samassa tilanteessa? Vai otettaisiinko sairaus vakavasti ja sen tutkimukseen löytyisi rahoitusta ja resursseja?

Se, että monet endometrioosia sairastavat naiset kokevat, ettei heitä vielä tänäkään päivänä kohdata, kuunnella ja oteta tosissaan terveydenhuollossa, on ahdistavaa. Jokaisella tulisi olla oikeus kivuttomaan, täysipainoiseen elämään.



- Ninni, endometrioosin kanssa elävä nainen, joka haluaa jakaa endometrioositietoutta omien kokemustensa kautta.

 

Tämän kirjoituksen lähteenä on käytetty endometrioosia sairastavien omakohtaisia kokemuksia. tekstissä esitettävät näkökannat ovat kuitenkin kirjoittajan omia eivätkä edusta kaikkien endometrioosia sairastavien mielipiteitä.
 
lue Endometrioosia käsittelevän postaussarjan ensimmäinen osa täältä.

 

jatka lukemista:
kalliit kuukautiset
näkymätön sairaus, näkymätön nainen

 

seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.

 

 

Ladataan...

Pages