Mihin moderni nainen tarvitsee avioliittoa?

No Sex and the City

Avioliitto on vanhentunut konsepti. Entisaikaan naisten kannatti avioitua siksi, että elannon ansaitseminen ja itsellisen elämän eläminen oli usein vaikeaa tai jopa mahdotonta. Naimattomuus johti sosiaaliseen stigmaan, ja aviottomia lapsia synnyttävä nainen se vasta stigmatisoiduksi tulikin. Nyky-Suomessa tällaisista asioista ei kuitenkaan enää tarvitse kantaa huolta. Siitä huolimatta minunkin tuttavapiirissäni kihlaudutaan jatkuvasti ja tahdotaan papin tai maistraatin virkamiehen edessä. Minua Facebookissa jaettavat sormuskuvat lähinnä kummastuttavat. Mihin moderni nainen tarvitsee enää avioliittoa?

Kuva: olof sundström / helsingin kaupunginmuseo (cc BY 4.0)

 

Avioliitto määrittää naista edelleen monella tavalla: monet ottavat miehen sukunimen, ja sitä ilmankin avioliitto muuttaa neidin rouvaksi. Ja vaikka nykyään nainen ei enää ole aviomiehensä omaisuutta, naisten siviilisäätyyn edelleen liittyvistä paineista kertoo jo se, että yhä vieläkin nainen joka ei ole ‘päässyt’ naimisiin joutuu puolustelemaan valintojaan ja elämäntapaansa. Miehiä sen sijaan ei pelotella vanhapiikautumisella, ja jos he sattuvatkin menemään naimisiin, herra säilyy herrana ja pitää yleensä myös oman sukunimensä.

Kaiken kaikkiaan avioliitto on siis ennen kaikkea epätasaväkinen, patriarkaalinen omaisuusjärjestely, jollaisen ylläpitämiseen modernissa yhteiskunnassa en oikein näe hyvää syytä.

Lakisääteisesti avioliitto voi toki olla ymmärrettävä päätös, sillä tiettyjen oikeuksien varmistaminen kumppanille, jonka kanssa ei ole naimisissa, voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta. Tästä syystä tasa-arvoinen avioliittolaki on niin valtavan tärkeä asia. Mutta löytyykö lakipykälistä syy avioliittoperinteen jatkamiselle? Vain aniharva avioliiton auvoiseen satamaan tähtäävistä ihmisistä mainitsee tällaiset käytännön seikat motiivina siviilisäätynsä muuttamiselle. Mistä siis on kyse?

Romanttinen rakkauskaan ei sormusta vaadi. On tietysti oikein ymmärrettävää, että ihmiset tahtovat sitoutua toisiinsa julkisesti ja juhlia rakkauttaan. Perinteet ja erilaisten elämän virstanpylväiden juhlistaminen lienee ollut tärkeää jo muinaisissa kulttuureissa, ja monenlaisia sitoutumisseremonioitakin on järjestetty maailman sivu. Mutta rakkautta ja sitoutumista on mahdollista juhlistaa monin eri tavoin, joista yhteenkään ei välttämättä tarvitse sotkea kirkkoa tai valtiota.

Miksi siis edelleen marssimme alttarille valkoisessa mekossa, vaikka normaalisti emme koskaan kävisi kirkossa emmekä ole neitsyyttä vuosikausiin nähneetkään? Tai miksi tahdomme liitollemme valtion siunauksen, vaikka tosiasiassa valtio konseptina kiinnostaa meitä aivan valtavan vähän, valtion päämiehen valintakin lähinnä silloin, kun siihen liittyy vauvauutinen tai söpö koira?

Myönnän: en ymmärrä, mihin moderni nainen ihminen tarvitsee avioiittoa. Rakkautta voi juhlistaa muutenkin, eikä siihen vaadita luutuneita, peruuttamattoman patriarkaalisia perinteitä.

 

Mikä on teidän näkemyksenne avioliitosta?

Mikä on sen sija modernin ihmisen elämässä?

 
 
jatka lukemista:
elinikäinen parisuhde ei ole itseisarvo
siviilisääty määrittää naista edelleen
naisen ei tarvitse olla naimisissa tai äiti ollakseen kokonainen

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.

Kommentit

Suttastiina

Oma kyyninen näkemykseni on se, että suurin osa avioitujista on naisia, ketkä haluavat sen päivänsä prinsessana (niinkuin sitä ei muuten voisi viettää?) ja syyn tuhlata itseensä ja juhliinsa järjettömän määrän valuuttaa.
Tai sitten +40vuotiaita tiesmoneskokierroksisia, ketkä haluavat turvata leskeneläkkeensä ja taloutensa sekä varmistaa tasapuolisen omaisuudenjaon jos puoliso kupsahtaa.
Ja ihan selkeästi sukupuolitettuna (lähes) aina ne on naisia, ketkä avioon hinkuu, juuri noiden mediankin hehkuttamien hääjutskien takia.

Hahahahaha - nyt tuli kärjistetyn ilkeä kommentti, mutta menköön.
Ja itsehän en ikinä ole avioitunut tai edes sitä halunnut, tänä vuonna tulee 25 vuotta täyteen Susiparina <3

Paula N (Ei varmistettu)

Tai sitten +40vuotiaita tiesmoneskokierroksisia, ketkä haluavat turvata leskeneläkkeensä ja taloutensa sekä varmistaa tasapuolisen omaisuudenjaon jos puoliso kupsahtaa.

Auts ja heh, mä taidan mennä tuohon kategoriaan (vaikka oon alle 40 ja ekalla kierroksella) - todellakin haluan turvata leskeneläkkeeni ja varmistaa tasapuolisen omaisuudenjaon, jos puoliso kupsahtaa, koska tilastollisesti miehet nyt vaan kupsahtaa aikaisemmin! Alla kommentissa tarkemmat perustelut ;D

Jemina
No Sex and the City

Olin ihan unohtanut tuon termin: susipari! Miten hieno sana! Tästä lähtien jos joku kysyy minulta siviilisäätyäni, aion aina käyttää tuota sanaa.

Paula N (Ei varmistettu)

Yleensä en jaksa provosoitua, kun selvästi provosoidaan, mutta kommentoin tähän nyt nämä itsestäänselvyydet, joita tekstissä ei sanottu.

Minä halusin naimisiin, koska se on tosiasioiden tunnustamista. Olin sitoutunut mieheeni jo paljon aikaisemmin, mistä oli merkkinä mm. yhdessä rakennettu talo, jonka omistamme suhteessa 50/50 (ja josta on hitosti lainaa, mistä vastaamme yhdessä). Avoliitossa me emme lain edessä ole paljon muuta kuin kämppiksiä (kelalla on tästä eri näkemyksiä, mutta ei mennä siihen), ja halusin, että mieheni on minun lähin omaiseni (koska hän joka tapauksessa on!). Voisin tietysti jäädä odottamaan, että kaikki lait muutetaan niin, että samat oikeudet saadaan avopareille, mutta epäilen, että siihen voi mennä hetki. Lisäksi olemme asuneet välillä ulkomailla, missä naimisissaololle oli vielä painavammat perusteet kuin täällä.

Ennemminkin en keksinyt enää syitä olla menemättä naimisiin. Se on ilmaista (oikeasti, 0 euroa maistraatissa virka-aikana) ja siinä saatiin omaisuus- ja perimysjärjestykset kerralla oikein.

Naimisiin mentiin maistraatissa työpäivän jälkeen, sukulaisille ilmoitettiin jälkikäteen tekstiviestillä. Minulla ei ole mieheni sukunimeä, eikä vihkisormusta edes olemassa. Aina joskus joku kysyy, mahdetaanko me olla naimisissa, jolloin vastaan kyllä ihan rehellisesti, mutta en mitenkään näe tarpeelliseksi sitä korostaa.

Jemina
No Sex and the City

Joo, kuten itse tekstissä sanoinkin, tämä on about ainoa syy, jonka itse hyvin ymmärrän: se, että tiettyjen oikeuksien varmistaminen voi olla tosi vaikeaa ellei mahdotonta ilman avioliittoa. Taidattekin siis kuulua siihen harvalukuiseen joukkoon, joille nämä järkisyyt ovat painaneet vaakakupissa enemmän.

Tiedän erään 40 vuotta yhdessä olleen pariskunnan, joka sitkeästi vastustaa avioliittoa, ja joilla on siitä syystä kaapissaan noin kolmemetrinen pino notaarin kanssa laadittuja papereita, joilla pyritään parhaalla mahdollisella tavalla varmistamaan juurikin omaisuus- ja perimysasiat mitä tulee taloon, lapsiin ja niin edelleen. Olen aina ihmetyksellä ihaillut heidän sitkeyttään, sillä vaatii aika paljon jaksaa moista säätöä, kun toinen vaihtoehto olisi se 0e ja nimi paperiin maistraatissa.

Paula N (Ei varmistettu)

Joo just toi viimeinen kappale! Ehkä olisi mahdollista saada asiat juridisesti riviin paperinivaskallakin, mutta koska sen voi hoitaa helposti ja ilmaisesti maistraatissa, niin en vaan jaksa ottaa selvää, että miten se tehdään.

Joskus ajattelin, että en ikinä mene naimisiin, mutta sitten tuli elämää väliin (eli juurikin tuota omaisuutta, perintöä, lapsia), ja järkisyyt sai mut naimisiin. Lisäksi oon nyt niin vanha, että en jaksa vastustaa asioita enää pelkän periaatteen vuoksi ;)

Emilia M

Verotushan kohtelee eri tavalla avioituneita ja testamentin tehneitä eli jos tarkoitus on varmistaa kumppanin taloudellinen pärjääminen toisen kuoltua, avioituminen on järkevämpää kuin testamentin laatiminen.

Kryo (Ei varmistettu)

Voin allekirjoittaa Paula N:n tekstin täysin, 10 vuotta seurustelua tuli täyteen hääpäivän huudeilla, oli jo yhteinen asuntolaina ja yhdessä hankittua omaisuutta, ja sitäkin kautta sitouduttu taloudellisesti, joten miksipä ei sotkettaisi valtiotakin mukaan. Naimisiinmeno ei muuttanut arjessa yhtään mitään, paitsi toi sen mukavan fiiliksen että nyt ollaan toistemme lähimmät omaiset myös lain silmissä. Minun ja puolisoni tulotasot ovat tässä ~14 vuoden aikana vaihdelleet, mutta pysyneet keskimäärin samansuuruisina, joten rahahommiinkaan tämä tulee tuskin vaikuttamaan. Pidettiin myös pienet, rennot juhlat mökillä siinä siviilivihkimisen yhteydessä ja silloin tuhlailimme lähinnä hyvään safkaan ja juomiin ystäville, juhla-asut löytyivät omasta kaapista ja sormukseni on kierrätyshopeaa :)

Kryo (Ei varmistettu)

Ja ai niin, todellakin pidin oman nimeni, ajatus puolison nimen ottamisesta tuntui todella arkaaiselta eikä jaksettu lähteä keksimään uutta yhteistä nimeä. + Hitto mikä hassle ja menoerä ruveta vaihtamaan kaikki passit, kortit ja muut :D

Allisa (Ei varmistettu)

Mä henkilökohtaisesti haluan naimisiin sen symbolisen sitoutumisen takia (jossa molemmat osapuolet sitoutuu olemaan yhdessä, eikä naista luovuteta miehen omistukseen), ja hyvänä kakkosena on noi lakiasiat. En halua kirkkohäitä kun en kirkkoon kuulukaan, en oo vaihtamassa sukunimeä, enkä halua isoja juhliakaan. Koen olevani moderni ihminen vaikka haluan naimisiin? Ja kyllä mua valtion päämiehen valintakin kiinnostaa ihan muista syistä kuin koska söpö koira. Yleensä oon samaa mieltä sun kirjotuksista, mutta tää tuntu kyl vähän olevan pelkkä provo, niin kun Paula N jo sanoi.

Jemina
No Sex and the City

Voin vakuuttaa, että vaikka jotkut sanavalinnat hieman kärkeviä saattavatkin olla, ei kyseessä ole pelkkä provo, vaan ihan vilpitön, omasta mielipiteestäni lähtevä pohdinta. Näkemykseni pohjautuu luonnollisesti myös paljon oman tuttavapiirini kautta näkemääni: tiedän siis esimerkiksi useampiakin ihmisiä, jotka eivät todellakaan ole uskonnollisia mutta tahtovat tulla papin vihkimiksi, mitä henk.koht. pidän snadisti kummallisena. Mutta juuri tämän takia kysyin teidän näkemyksiänne asiaan: musta on tosi hauska kuulla näitä eriäviäkin mielipiteitä siitä, mihin ihmiset avioliittoa nykyään tarvitsevat tai miksi sitä haluavat.

Hemmuli (Ei varmistettu)

Kyllä ainakin itse voin rehellisesti sanoa että naimisiin mentiin ihan käytännön syistä. Avopuoliso on edelleen aika lainsuojaton jos jotain toiselle sattuu. Ja kyllä, olen sitä ihmistyyppiä joka varautuu aina pahimpaan.

Kyllä itsekin ihmettelen näitä aikuisten ihmisten prinsessaleikkejä joihin usein törsätään isoja summia rahaa. Morsiamen luovutus on myös aina puistattanut, ja varsinkin se miten tärkeää juuri se osuus häissä tuntuu monelle olevan.

Jemina
No Sex and the City

Ehkä asiaan käytännöllisesti suhtautuvia onkin siis enemmän kuin olen oman tuttavapiirini perusteella arvannut. Välillä tuntuu, että tuttuni alkavat pykätä noitaroviota pystyyn heti jos kehtaa kyseenalaistaa, että onko se avioliitto nyt tosiaan se rakkauden suurin symboli ja täydellisin kulminoituma. Mutta tämän käytännön puolen kyllä ymmärrän aivan täysin -- vaikka samalla olenkin sitä mieltä, että myös lainsäädäntöäkin voisi jo vähitellen alkaa rukata siten, että avopuoliso ei olisi, kuten sanot, täysin lainsuojaton jos jotakin tapahtuu. Joissakin maissahan käsittääkseni myös avopuolisoiden on jo mahdollista ikään kuin rekisteröidä suhteensa ja saada sitä kautta tiettyjä oikeuksia.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tätä rekisteröityä avoliittoa mä en sit taas ymmärrä :D Mun korviini se kuulostaa siltä, että periaatteen takia vastustetaan avioliittoa, mutta sitten kuitenkin halutaan avioliiton suomia oikeuksia. Että oisko se sit niin paha ihan oikeasti avioitua? Ja meillähän Suomessa avoliitossa olevalla on jo tiettyä taloudellisia oikeuksia siinä tapauksessa, että yhteisessä taloudessa on asuttu vähintään 5 vuotta tai avopuolisoilla on yhteinen lapsi :)

Sanna1234 (Ei varmistettu)

Jos näkee sen vaivan, että rekisteröisi avosuhteensa niin miksi ei samalla vaivalla vaan käy maistraatissa laittamassa nimeä paperiin? Mitä kamalaa avioliitossa on?

rl (Ei varmistettu)

Me mentiin ns. järkisyistä n.15 vuotta sitten avioliittoon. Oltiin oltu siihen mennessä jo 8 vuotta onnellisesti yhdessä ja eka lapsi oli tulossa. Mieheni on ulkomaalainen ja maa missä asumme ei ole kummankaan kotimaa. Halusimme turvata toisemme, jos toiselle meistä tapahtuisi jotain. Tunteen tasolla mikään ei muuttunut avioliiton jälkeen. Kivat juhlat ne oli, vaikkakin raskaat koska raskausmaha painoi aika lailla. Ei siis mikään „päiväni prinsessana“;) Avioliitto on musta siis vastuunotto toisesta lain edessä.

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

No maailmassa jossa kaikki muuttuu ja muutetaan, kaivataan perinteitä, jotain pysyvää. Itselleni saamelaisena perinteet ovat vahvana läsnä joka päivä, mutta koska suomalaisen ei tarvitse miettiä oman kansansa jatkumista tai kulttuurin turvaamista vähemmistöasemassa, hän voi kyseenalaistaa kaiken. :) Siinä missä minä annan lapsilleni nimet vanhan saamelaisen tavan mukaan jotta lapset tietävät mistä tulevat ja mihin kuuluvat, suomalainen valitsee sen mikä on kiva ja sopii kansainväliseen suuhun, koska suomalaisuudesta ei tarvitse sen kummemmin huolehtia - kärjistettynä näin.

Itse siis olen iloinen että suomalaisetkin vaalivat perinteitään edes joiltain osin. Toki ymmärrän sen, että kyseenalaistetaan miehen sukunimen automaattinen ottaminen tai esimerkiksi se että isä "luovuttaa" tyttären aviomiehelle. Itse kylläkin otin miehen sukunimen ja astelin isän käsipuolessa kirkkoon :D Mutta ymmärrän hyvin miksei joku halua.

Pointtini jossain täällä oli se, että "se on kaunis perinne" on minusta aivan mahtava syy tehdä asioita. Elän toki kulttuurissa jossa perinteiden vaaliminen on ainoa tapa pitää kulttuuri elävänä. Tietenkin nyt tulee muistaa että elän kulttuurissa, jossa suvun vanhin nainen on ollut ja on arvostetuin henkilö kaikista ja jossa naiset ovat johtavissa asemissa kautta Saamenmaan, että sikäli tässäkin kohtaa on eroa.

Plus juhlia ei ole koskaan liikaa ja rakkauden juhliminen näinä aikoina on just jees. Voi toki kysyä tarvitseeko siihen avioliittoa, mutta minä kysyn miksi ei? Ei meidän tarvitse alistua siihen että avioliitto on patriarkaalinen perinne - voimme omalla suhtautumisellamme muuttaa avioliiton merkitystä. Tähän tasa-arvoinen avioliittolaki on myös ihan nappi juttu. Miksi muuttaa sana avioliitto kun voimme muuttaa sen merkityksen?

Jemina
No Sex and the City

Tuo onkin hyvä pointti - että tietyissä kulttuureissa tai yhteisöissä perinteitä ylipäänsä arvostetaan enemmän ja niillä on siten enemmän väliä, ja lisäksi niillä voi olla myös laajempaa merkitystä esimerkiksi juuri kulttuurin elävänä säilyttämisessä. On siis varmasti täysin totta, että enemmistöön kuuluvalla on enemmän tilaa kyseenalaistaa perinteitä. Ehkä myös enemmän halua siihen, koska esimerkiksi avioliiton kaltaiset perinteet saattavat näyttäytyä ylhäältä asetettuina, jähmeinä rakenteina sen sijaan että ne tuntuisivat aidoilta ja olennaiselta osalta oman yhteisön elämää?

Minäkin toki ymmärrän perinteiden vaalimisen, mutta taidankin tässä tapauksessa kyseenalaistaa lähinnä käsityksemme avioliitosta sen arvoisena 'kauniina perinteenä'. Näenkin itse avioliiton nimenomaan erottamattomasti omaisuusjärjestelynä, josta tuo patriarkaalinen historia ei vaan ole poistettavissa. Rakkauden juhliminen ja erilaiset sitoutumisseremoniat sen sijaan ovat tosi ymmärrettäviä - veikkaan, että jokin meissä ihmisissä yksinkertaisesti kaipaa sellaista symboliikkaa, riittejä, niitä yhteisöä ylläpitäviä seremonioita ja uusien elämänvaiheiden juhlistamista. En itsekään pidä poissuljettuna, ettenkö kenties jonakin päivänä haluaisi juhlistaa sitoutumistani kumppaniini ystäviemme edessä. Itse en kuitenkaan näe, miksi siihen tulisi sotkea kirkkoa tai valtiota millään tavalla. Avioliitolla instituutiona on kaiken siihen liittyvän historian painolastin takia yksinkertaisesti omaan korvaani tosi huono klangi, josta ei noin vain päästä eroon (vaikka esim. tasa-arvoinen avioliittolaki askel siihen suuntaan onkin).

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Minä jäin sitten pohtimaan tätä juridista puolta. Jos meillä ei olisi avioliittoa, niin miten sitten jokainen pitäisi kirjaa/missä pidettäisiin kirjaa siitä, että juuri tämän tyypin haluan minut perivän tai tälle haluan ilmoitukset esim. sieltä sairaalasta kun joudun onnettomuuteen? Nyt tämä hoituu ns. automaationa maistraatin/väestörekisterikeskuksen kautta - jos et ole naimisissa, sieltä sairaalasta ymmärtääkseni ilmoitetaan vanhemmille/sisaruksille/lähimmälle sukulaiselle. Eli mikäli haluaisi sen (avo)puolison nimen sinne, pitäisi jokatapauksessa tehdä jonkin sortin ilmoitus sinne maistraattiin/väestörekisterikeskukseen. Perimisasioissa sitten kirjoittaa testamentti tietenkin. Siis minähän en tiedä miten paljon tällainen käytännössä työllistäisi, kunhan pohdin vain.

Mulle avioliitto on yhdessäolemista, sitoutumista, tahtoa rakastaa silloinkin kun ei ehkä huvita, samaan suuntaan kulkemista ja tasavertaisuutta. En jaa siis kokemustasi omaisuusjärjestelystä enkä varsinkaan ajattele että mieheni jotenkin omistaisi minut. Mun korvaani avioliitolla ei ole "huonoa klangia" ollenkaan, päinvastoin. Mutta onneksi meillä on vapaus tehdä jokaisella just niinkuin itse oman puolison kanssa halutaan :)

Onnellisesti naimisissa (Ei varmistettu)

Samoilla linjoilla, jotkut perinteet tuovat jatkuvuutta ja iloa. Ensinnäkin, mielestäni omassa lähipiirissäni ollaan kohtalaisen huonoja juhlimaan isosti elämän hienoja saavutuksia. Ja ne koko suvun yhteiset juhlat on sellaisia hetkiä joita muistellaan läpi elämän. Häissä tulee sanottua niin kauniita asioita, joita ei normaalisti aina osata tai muisteta sanoa ääneen, että sitä onnen huumaa ei vie mikään pois vaikka päivä oli ja meni. Mielestäni on hirveän naiivia ajatella että olisi kyse päivästä prinsessana. Häät oli meidän, ei minun.

Mutta ehkä kuitenkin se kaikkein hienoin asia naimisiinmenossa on se tunneside joka vahvistui meidän välillä, vaikka 11 vuotta sitoutunutta elämää oli jo takana päin. En osaa selittää sitä ja se tuli yllätyksenä itsellenikin. En uskonut minkään muuttuvan aviossa, mutta koen että emme ole enää sama pari. Me ollaan entistä vahvempi tiimi näin ja se merkkaa kaikkein eniten meille itsellemme.

Punaisen talon Anna (Ei varmistettu)

En ole naimisissa, mutta kuulun ehdottomasti tuohon järkisyistä (tulevaisuudessa ehkä) avioituvien joukkoon. Jouduin hiljattain sairaskohtauksen vuoksi menemään päivystykseen ja pystyin onneksi pitämään huolestunutta kumppaniani ajan tasalla puhelimen avulla. Kuitenkin siinä tuli mietittyä, että en mä sinne sairaalaan halua ensisijaisesti mun äitiä jos olisi todella paha tilanne, vaan sen kumppanin ilman muuta.

Mitä nimen vaihtamiseen tulee, oma haluni vaihtaa sukunimeä nousee siitä, etten samastu lainkaan isäni sukuun. Kumppanini suku taas on minulle kuin toinen perhe ja pitäisin siitä kovasti, että olisin sukunimenikin puolesta osa heitä. Olen toki osa sukua nytkin, ainakin enemmän kuin osa isäni sukua.

iidis
Varpain jaloin

Olen itsekin aikoinaan vannonut, etten ikinä mene naimisiin. Pidin koko ajatusta aikoinaan taantumuksellisena ja kahlehtivana instituutiona, eli ymmärrän hyvin mielipiteesi. Päädyin hieman vastentahtoisesti kuitenkin melko nuorena avioon esikoiseni isän kanssa. Tuo avioliitto oli virhe jo syntyessään ja päättyi ennen kuin ehti kestää kahtakaan vuotta. Jälkiviisaana olen soimannut itseäni ylipäätään sen 'tahdon' sanomisesta tilanteessa, jossa en todellakaan tahtonut. Vannoin myös, etten enää toistamiseen tuohon halpaan ajautuisi (edelleen siinä uskossa että koko instituutio on mätä). Vuosia myöhemmin löysin itseni kuitenkin tilanteesta, missä ihan todella tahdoin.

Olen nyt ollut puolisoni kanssa pian 7 vuotta, josta viimeiset 10 kk avioliitossa. Häittemme ja kihlautumisenkin aikaan meillä oli jo yhteinen lapsi ja koti. Avioliitto on meille juridisesti tärkeä sekä tässä hetkessä että silloin kun jompi kupi meistä joskus väistämättä kupsahtaa esim. sairastuessani vakavasti muutama vuosi sitten, ei sairaalasta annettu miehelleni tietoja minun silloin hengenvaarallisesta tilastani, vaan kaiken tiedon piti kulkea miehelleni äitini kautta. Juridisten järjestelyjen lisäksi avioliitto ja hääjuhlat oli meille symbolisesti merkittävä julkinen rakkauden tunnustus (me emme sellaisia kovin usein harrasta). Minua ei kukaan saattanut tai luovuttanut alttarilla odottavan miehen luo saamaan papin aamenta. Virallinen vihkiminen toimitettiin maistraatissa vanhempiemme ja lastemme läsnäollessa. Juhlassa meillä oli nimenomaan symbolisen arvon vuoksi vihkiseremonia, jonka toimitti mieheni veli (harras ateisti). Vihkimiseen kävelimme yhdessä rinnakkain tasa-arvoisina. Myös sukunimet pysyivät molemmilla ennallaan. Koin suurta vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että pukeutuisin valkoiseen hääpukuun, joten en sellaiseen pukeutunut. Myös muut puistattavan kiusallisina tai taantumuksellisina pitämämme perinteet (kuten sukupuolistereotypioita vahvistavat leikit ja sukkanauha touhut hameen alla yms.) jäivät sen kummempia miettimättä pois juhlastamme. Juhlat olivat meille tärkeä mahdollisuus tavata omia ystäviämme (myös ystävämme pääsivät tutustumaan toisiinsa niiltä osin kuin eivät aiemmin tunteneet), mutta myös saattaa meidän perheemme tapaamaan toisiaan (en ole varma olivatko eri puolilla maailmaa asuvat sisaruksemme edes tavanneet toisiaan kunnolla ennen hääjuhlaamme). Toisaalta juhliminen on kiva ja avioon astuminen antoi hyvän syyn järjestää hieman isommat juhlat.

Henkilökohtaisesti järjestän mielummin juhlat kuin juridisia asioita. En missään tapauksessa halua kutenkaan tuomita ketään siksi, että hän haluaa tehdä toisin. Siinä missä avioliitto voi toiselle ihmiselle (tai samalle ihmiselle eri tilanteessa!) vain kaiku taantumuksellisesta patriarkaalisesta perinteestä, joka sietäisi kuolla, voi se toiselle olla merkittävä osa omaa elämää ilman että se vähentää hänen älykkyysosamääräänsä tai taistelee feminismiä vastaan. Perinteet muuttuvat toiminnan kautta. Yksi tapa muuttaa asioita on hylätä ne ja toinen on toteuttaa niistä uusi tulkinta.

SaMa (Ei varmistettu)

Vähän kulmat koholla luin tämän kirjoituksen. Olen vasta jonkun aikaa seurannut blogiasi mielenkiinnosta enkä välttämättä kaikkeen jaksa suhtautua yhtä vakavan feministisesti, mutta on kiinnostavaa saada täältä uusia ajatuksia. Tämän tekstisi kanssa en voi kuitenkaan olla samaa mieltä.

Itse haluaisin naimisiin rakastamani miehen kanssa, jos sellaisen kanssa joskus yhteen päädyn. En halua prinsessapäivää, en tarvitse isoja juhlia, enkä välttämättä halua edes isoa timanttisormusta kuin ehkä siitä syystä, että se näyttäisi hyvältä. Enkä halua kirkkohäitä, koska en kuulu kirkkoon. Miehen sukunimen voisin ottaa, jos satun siitä pitämään enemmän kuin omastani. Minulle sukunimi ei ole omistamista ja jos yhteisiä lapsia tulisi, haluaisin että olisimme saman nimen alla perheenä. Joka tapauksessa omakin sukunimeni on isäni. ;) Katsoin eilen tämän lyhytelokuvan missä se todettiin hyvin: https://areena.yle.fi/1-2322190 Kannattaa katsoa! :)

Haluan naimisiin ennen kaikkea siksi, että jos löydän miehen, jota rakastan, haluan näyttää että haluan oikeasti olla hänen kanssaan ja hän minun. Jos mies ei halua naimisiin kanssani, hän ei ole oikea mies minulle. Minusta avioliitto on sitoutumisen merkki ja minä arvostan sitoutumista. Joku toinen voi arvostaa avoimempaa suhdetta, ja se on ok. Olen eroperheen lapsi, joten tiedän kyllä, että kaikki avioliitot eivät ole ikuisia ja aina voi käydä kehnosti avioliitossa. Avioliitossa on myös juridinen turva, jonka suo valtio, joten valtio ei ole erotettavissa siitä. Ja jos haluankin lapsia joskus, haluan että mies on minuun oikeasti sitoutunut. Avioliitto ei toki ole mikään pakkokahle, sitä en tarkoita, mutta ehkä se saa miettimään kerran jos toisenkin olemmeko tehneet kaiken suhteen eteen.

Sanot, että avioliitolla on historiaan liittyvä painolasti, mutta eihän sen tarvitse olla niin. Monessa muussakin asiassa on historiaan liittyvää painolastia. Nykypäivänä kuitenkin ihmiset saavat ainakin Suomessa mennä omasta vapaasta tahdostaan naimisiin eivätkä naiset ole miehen omaisuutta, joten miksi avioliittoa ei voitaisi yksinkertaisesti pitää merkkinä siitä, että haluaa olla tietyn ihmisen kanssa yhdessä, toivottavasti loppuelämän? Ja mikä patriarkaalinen omaisuusjärjestely avioliitto muka on, jos vaikka minä tienaan enemmän kuin mies?

Jemina
No Sex and the City

On kyllä mielenkiintoista, miten samaa asiaa voi katsoa niin eri näkökulmista! Itse en vaan koe, että avioliittoa voitaisiin vieläkään erottaa sen historiasta, etenkin kun se on näkyvillä niin monissa perinteissä morsiamen 'luovuttamisesta' ja sukunimen vaihtamisesta alkaen (joita kaikki eivät siis tietenkään harrasta, mutta ne ovat silti vahvasti läsnä käsityksessämme avioliitosta ja siihen astumisesta.) Samaten en pidä virallista sitoutumista minkäänlaisena merkkinä siitä, että ihmiset haluavat oikeasti olla yhdessä. Monet menevät naimisiin tosi heppoisin perustein, kun taas toiset ovat sitoutuneet suhteeseensa koko elämäksi minkäänlaista virallista statusta tarvitsematta. Omalla kohdallani en siis yksinkertaisesti näe yhtäläisyysmerkkejä avioliiton ja sitoutumisen välillä. 

Suttastiina

Juurikin näin. Avioliitolla, solmittiin se sitten maistraatissa, kuusenjuurella tai kirkossa ei minustakaan ole tekemistä sitoutumisen kanssa. Minulle/meille sitoutumista vahvimmalla mahdollisella tavalla ovat yhteiset lapset - se yhdysside ei katkeaisi vaikka erokin eteen tulisi.  Myös yhteinen koti on mitä suurimmassa määrin sitoutumista itselleni, yhdessä maksettu ja ylläpidetty.
Myöskään itselleni ei papin tai muun viranomaisen siunaus rakkautta takaisi, rakastan koska tunnen niin ja olen päättänyt kestää ne paskatkin päivät, vaikka aina en sitten tahtoisikaan.
Kuoleman sattuessa on paperirumba ja byrokratia on suuri, oli sitten naimisissa tai ei. Asioidenhoitovaltuutuksella ja testamentilla (joka muuten jokaisen pitäisi tehdä, aviossa tai ei, jos omaisuutta on!) hoituvat nekin. Ei siihen yletöntä paperinippua tarvitse :)

 

Emilia M

Morsiamen luovuttaminen ei ole suomalainen perinne ja meillä sitä on ilmeisesti alettu harrastaa vasta sen myötä, kun ihmiset ovat apinoineet tavan anglosaksisista elokuvista ja tv-sarjoista. Sukunimen ottaminen ei myöskään ole mikään ikiaikainen perinne: https://yle.fi/uutiset/3-5878386 ja https://yle.fi/uutiset/3-7314629

juska (Ei varmistettu)

Samaa mietin minäkin. Noista "ikiaikaisista traditioista" olen tässä itsekin väitellyt viime aikoina :)

Olen menossa kesällä naimisiin. Ajankohta on ehkä aikaisempi kuin mitä se olisi "orgaanisesti" ollut, mutta ollaan muuttamassa ulkomaille ja tuntui, että sekä juridisista syistä, että siksi, että ulkomaille muuton myötä muututaan yhä enemmän meidän kahden tyypin perheeksi, olisi luontevinta mennä naimisiin.

Minulle perinteet ja riitit on ihan hirveän tärkeitä ja jotenkin uskon, että ihmisen päälle tekee hyvää toteuttaa rituaaleja. Luulen, että ei ole sattumaa, että ihmiset tykkää erottaa arjen ja juhlan tai tehdä siirtymäriitit sillai kun "on aina tehty". Luin Guardianista artikkelin, jossa pohdittiin masennuksen yhteyttä moderniin yhteiskuntaan, ja jotenkin se kolahti. Jotenkin vedin siitä johtopäätöksen, että rituaalit voisi olla hyödyllisiä :) https://www.theguardian.com/society/2018/jan/07/is-everything-you-think-...

Toinen iso asia on se, että minusta avioliitto tekee vain näkyväksi sen, että me ollaan jo muututtu toistemme tärkeimmiksi ihmisiksi. Naimisiinmeno on minulle tapa tuoda tämä näkyville omalle lähimmälle piirilleni ja juhlia ja iloita siitä. Toisaalta naimisiinmeno järjestää meidät juridisesti sellaiseen suhteeseen toistemme kanssa, mikä henkisesti on jo olemassa.

Ei varmaan ollut tarkoituksesi, mutta jotenkin tuo "räväkkä" tapa ilmaista ajatuksiasi kuulosti siltä, että olisit halunnut todistaa, että naimisiinmeno olisi naiselta jotenkin tyhmästi tehty. Itsehän koen itseni vakaasti feministiksi, mutta minulle avioliiton ytimessä olevat asiat eivät ole ristiriidassa feminismin kanssa. Minulle ne asiat, jotka ovat ristiriidassa, ovat pintaa ja valintakysymyksiä.

rl (Ei varmistettu)

Itse menin naimisiin ulkomailla, jossa maistraatti on pakollista naimiisiin mennessä ja kirkkohäät pitävät ne jotka sitä romantiikkaa ehkä sitten hakevat. Kyllä oikeasti voi rakastaa ja sitoutua ilman avioliittoakin! Avioliitto on nykymaailmassa kokenut inflaation romanttisena instituutiona jo näiden telkkariformaattien ja myös korkean eroprosentin takia.

Leskirouva (Ei varmistettu)

Ihan omakohtainen kokemus: en halunnut naimisiin, mutta mies halusi ja onneksi naimisiin menimme (maistraatissa). Yhteinen lapsi oli 7 kun mieheni kuoli ja koska olimme naimisissa olin oikeutettu leskeneläkkeeseen. Lapsi joka tapauksessa saa perhe-eläkettä. Avoliitoissa puolison kuoltua ei ole oikeutettu eläkkeeseen ja taloudellinen tilanne voi romahtaa kertaheitolla. Minulla on siis ollut mahdollista jatkaa asumista yhdessä omistamassamme asunnossa lapseni kanssa ja lapsen elämässä ei tarvinnut tehdä muita isoja muutoksia. Isän menetys oli jo iso asia. Joten suosittelen vaikka siellä maistraatissa käyntiä jos on yhteisiä lapsia taloudellisen turvan takia, koska se vähentää huomattavasti huolta huomisesta.

Jemina
No Sex and the City

Tämä on täysin totta, ja tällaiset tilanteet tosi ikäviä esimerkkejä siitä, miten syrjivää lainsäädäntö yhä edelleen monella tavalla on: että vain avioliiton kautta voi varmistaa kumppanin oikeudet tällaisessa tilanteessa, aivan kuten esimerkiksi sairastuessa, sairaalaan joutuessa ja muissa vastaavissa tilanteissa, joita aiemmissakin kommenteissa on käsitelty. Tähän pitäisikin mielestäni ehdottomasti saada muutos.

 

Emilia M

Tästä on näkynyt jonkin verran saman suuntaisia kommentteja, ja mun täytyy kyllä sanoa, että olen täysin eri mieltä. Nykytilanne, jossa on mahdollisuus valita avoliitto tai avioliitto, on hyvä. Avoliitolla ja avioliitolla on tarkoituksella ero: avoliiton voi solmia ja siitä voi lähteä kevyesti, avioliitosta ei voi yhtä helposti. Ihminen voi itse valita sitoutumisensa asteen. Avoliitto on monelle tapa kokeilla miten toisen kanssa oikeasti pärjää ja hyvä niin: avoliitosta ihmisiä lähtee pois vielä paljon enemmän kuin avioliitosta, tästä vain ei taida olla tehty tilastoja. Avoliitossahan ollaan heti kun yhteen muutetaan, tapahtui se sitten kolmen viikon tai kolmen vuoden tuttavuuden jälkeen. Jos on jo kymmenen+ vuotta oltu ja asuttu yhdessä ja huomattu että hei tämä toimii, me ollaan ihana pari, niin silloin ilman muuta kannattaa miettiä myös avioitumista nimenomaan sen lakisääteiseltä kannalta: mitä haluaa tapahtuvan siinä tilanteessa kun toiselle tapahtuu jotain sellaista, että toisen pitäisi hoitaa hänen asioitaan (sairaus, onnettomuus), tai kun liitto päättyy eroon tai kuolemaan. Monesti avioliitto on tässä tilanteessa paras ratkaisu.

Edelleen: ihminen voi itse valita haluaako avo- vai avioliiton. Jos itse haluaisi avioitua ja kumppani ei, kannattaa perustella hänelle nimenomaan nämä avioliiton lakisääteiset merkitykset ja pyytää häntä tarkistamaan mielipidettään. Jos kumppani ei vielä siinäkään vaiheessa haluaisi avioitua, niin itse harkitsisin haluanko pysyä sen kumppanin kanssa.

Lainsäätäjät ovat oikeasti ajatelleet nämä tarkkaan: jos avoliitto antaisi samat oikeudet kuin avioliitto, erilaisia paperiavoliittoja solmittaisiin paljon enemmän. Viime aikoina on näkynyt lehtijuttuja joissa on esim. arvosteltu sitä, että avioliitossa oleva toisesta kaupungista työpaikan saava saa työmatkaansa ja kakkosasuntoonsa verohelpotuksia, avoliitossa elävä ei. No mutta jos avoliitossakin saisi, niin silloinhan jokainen avoliittonsa _päättävä_ toiseen kaupunkiin muuttava näkisi tässä porsaanreiän halvempaan asumiseen. Lainsäätäjän täytyy ajatella asioita tältäkin kantilta.

Ilargia (Ei varmistettu)

Juuri näin. Korostaisin vielä lisäksi sitä, että ihan oikeasti on ihmisiä, jotka haluavat asua yhdessä, mutta eivät halua sitoutua tosiinsa juridisesti siinä määrin kuin avioliitossa sitoudutaan. Jos avoliitot saatettaisiin "tasa-arvoisiksi" avioliittojen rinnalle, niin eiköhän aika moni avoliitossa tai kämppiksinä elävä pari valittaisi, että valtio olettaa heidän haluavan sitoutua toisiinsa juridisesti, vaikka he eivät halua. Ja ihan aiheesta toki.

Minusta on pahuksen hyvä juttu, että valtio antaa kansalaisilleen mahdollisuuden kertoa, haluavatko he sen "sekaantuvan" suhteeseen. Ja jos valtio ei kiinnosta eikä halua sitä suhteeseensa sotkea, niin sitten on vaan hyväksyttävä se tosiasia, että valtion silmissä suhteella ei ole mitään merkitystä.

Itse menin myös naimisiin juridisista syistä. Varsinaisessa seremoniassa osallisina olimme me, maistraatin edustaja ja todistajat, kaksi vanhinta yhteistä ystäväämme. Yhtään miestä, pappia, nimenmuutosta tai valkoista mekkoa ei tarvittu. Juhlat halusimme järjestää, koska halusimme juhlia rakkautta läheistemme kanssa ja se tuntui luontevalta tehdä samoihin aikoihin, tosin käytännön syistä eri päivinä. Ei ollut polttareita. Kenenkään helmojen alle ei kömmitty, ketään ei ryöstetty. Hääkimppu heitettiin yhdessä, koska se on meistä hauska perinne. Kimppua saivat tavoitella kaikki naimisiin haluavat sukupuolestaan riippumatta.

Olen samaa mieltä jonkun aiemmin kommentoineen kanssa, että yksi mahdollisuus purkaa patriarkkaalisia valtarakenteita on tulkita asiat uudelleen ja muuttaa elävä perinne uudenlaiseksi. (Sen sijaan siitä en ole samaa mieltä, että suomalaisten ei tarvitsisi huolehtia kulttuurinsa säilymisestä, sillä globaalissa mittakaavassa olemme todella pieni porukka, joka ei tod. ole immuuni esim. anglo-amerikkalaisen kulttuurin leviämiselle, kuten "hääperinteistäkin" näkee...)

Ajatusleikki

Jos vielä otetaan pari askelta etäämmäs, niin kyllä kyse on myös sopimuksesta. Vaikka olisi kuinka sitoutunut jo aiemmin, kyllä siihen itselle tuli ihan erilainen fiilis, kun oli allekirjoitettu papereita. Ihan sama mitä paskaa sataa meidän laariin, niin se selvitetään. En tosiaan sano, etteikö näin olisi avopareilla, mutta mulla oli tällainen kokemus.

Sen lisäksi halusin saman sukunimen lisäämään symbolisesti meidän perheen yhtenäisyyttä. Kyse taas fiilis-jutusta, joka nyt vaan on mulle tärkeää. Otin mieheni nimen, koska vihasin omaani ja kaikkea mitä se edusti.

Meillä ei ollut juhlia, kahdestaan mentiin salaa naimisiin virka-aikana maistraatissa. Lisäksi meillä on avioehto, joka vähän tarkentaa miten haluaisimme lakia meihin sovellettavan.

Juridiset ja symboliset syyt olivat meillä tärkeimmät. Vaikka rakastamme toisiamme, se ei ollut syy avioitua, rakastaa voi ilmankin.

Ajatusleikki

Ja piti vielä siitä paskasta sanoa, että siinä määrin on skeidaa tullut niskaan, että lapsettoman avoparina todellakin olisi mennyt lusikat jakoon. Toki lapset vielä painavampi syy, mutta kyllä ne virallisesti sovitut lupauksetkin toi järjen hiventä mukaan. Muistutti, että ei nyt vielä luovuteta, vaikka on pitkään ollut synkkää. Niin sitä sitten tsempattiin, löydettiin työkalut ja korjattiin rikkoutuneet osat. Nyt kaduttaisi, jos olisi erottu.

Jemina
No Sex and the City

Vaikka rakastamme toisiamme, se ei ollut syy avioitua, rakastaa voi ilmankin.

Just näinhän se on. Omalla kohdallani avioliiton tarpeettomuus näyttäytyykin kai nimenomaan tämän kautta: sitä rakkautta kun on muutenkin ja itse en hirveästi niitä symboleitakaan kaipaa.

CougarWoman
CougarWoman

Me mentiin (jo yli 10 vuotta sitten) naimisiin hetken mielijohteesta. Oltiin Vegasissa ja päätettiin että eikun vaan. Mulla oli hääpukuna pikkumusta, ostin sen muistaakseni Neiman Marcusilta periaatteella "haluan mekon jota voin käyttää useammin kuin kerran". Oltiin siis kaksin, nähtiin Elvis-imitaattori matkalla alttarille ja limusiinikuski toimi todistajana.

Mutta onhan toi jälkikäteen ajateltuna juridisesti helpompaa kuin avoliitossa. Meidän kohdalla vaan kyse ei ollut järkisyistä, vaan ihan vaan ex tempore -päätös. Ei kaiken tarvitse aina olla niin rationaalista. ;)

Jemina
No Sex and the City

Itse taidan tosiaan olla aika rationaalinen ihminen, joten ehkä siitäkin syystä erinäiset tunnesyyt avioliiton takana eivät omalla kohdallani oikein uppoa, ts. en koe, että saisin avioliitosta silleen symbolisesti jotain uutta ja ihanaa. Mutta sen vaan sanon, että jos kohdalle osuisi tsäänssi tulla Elviksen vihkimäksi, niin voisi meikääkin jo alkaa houkuttaa. :D

Jemina
No Sex and the City

Tähän väliin tarkentaisin vielä, koska en tainnut tuoda tätä pointtia kovin selvästi esiin, vaikka se tekstini taustalla kummitteleekin: tiedän tietysti, että avioliiton myötä ihmiset saavat paljon juridista turvaa esimerkiksi puolison kuollessa. Tämä on luonnollisesti monille tosi tärkeää, etenkin jos kuviossa on mukana lapsia, yhteistä omaisuutta ja niin edelleen. Mutta: miksi on niin oletusarvoista, että näin on ainoastaan avioliitossa, että tämän turvan voi saada ainoastaan avioliiton kautta?

Monia ihmisiä avioliitto sinänsä ei kiinnosta, symbolisena eleenä, historiallisena reliikkinä, kirkon ja valtion kontrollin mekanismina, ja jotkut jopa vastustavat sitä, kukin omista syistään. Samaa sukupuolta olevat parit eivät aiemmin saaneet näitä oikeuksia, ja kuitenkin nykyään aika oletusarvoisesti meistä suurin osa on sitä mieltä, että ne kuuluvat myös heille. Mutta eivätkö samat oikeudet siis kuuluisi jokaiselle pariskunnalle, joka ne toisilleen tahtoo? Esimerkiksi yhdessä asuville, toisiinsa sitoutuneille ihmisille, jotka eivät syystä tai toisesta tahdo naimisiin? Tai useamman kuin kahden ihmisen muodostamille liitoille? Itse kapinoin edelleen hieman sitä vastaan, että meillä on tämä tietty instituutio, jonka muottiin on mukauduttava, jos tahtoo turvata kumppaninsa tulevaisuuden esimerkiksi kuolemantapauksen sattuessa.

En siis kyseenalaista avioliitosta nykysysteemissämme saatavia hyötyjä: ne ovat ilmiselvät. Mutta kyseenalaistan sen, että ne voi saada vain avioliiton kautta.

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

"En siis kyseenalaista avioliitosta nykysysteemissämme saatavia hyötyjä: ne ovat ilmiselvät. Mutta kyseenalaistan sen, että ne voi saada vain avioliiton kautta."

Onko tässä nyt siis ainoa ongelma se sana "avioliitto"? Eli jollain maistraattiin täytettävällä lomakkeella voisi saada samat oikeudet kuin avioliiton kautta ja sitten ei vaan oltaisi naimisissa? Miksi ei halua naimisiin jos haluaa kaiken saman kuitenkin? Sukunimeä ei ole mikään pakko vaihtaa, juhlia ei tarvitse, ja no käytännössä kaiken muun paitsi "tahdon" voi riisua pois "seremoniasta". Eli jos olisi vaihtoehtona maistraatin vihkiminen ilman vihkimistä ja avioliitto-sanaa, se olisi ok?

En nyt aivan saanut kiinni ideastasi, siksi kyselen. :)

Järjen jättiläinen

Juuri tätä minäkin mietin, joten en ala kirjoittaa erillistä kommenttia vaan komppaan tätä. Onko tässä oikeasti kyse vain nimityksestä? Jos sitä kutsuttaisiin rekisteröidyksi avoliitoksi, niin se olisi ok, mutta avioliitto on sanana vastustettava?

Itse en ole uskonnollinen tai konservatiivinen, menin maistraatissa raskaana naimisiin eniten käytännön syistä, mutta kyllä minulle avioliitto silti edustaa suurempaa sitoutumisen astetta kuin avoliitto. Se on mielestäni kaikkien etu, että on olemassa helpommin purettava parisuhdemuoto - eivät kaikki muuta yhteen ajatuksena loppuelämä yhdessä, vaan vaikkapa kokeillakseen, toimiiko suhde. Mietin sitäkin, onko avioliittoa tarvittava, eikö moderni nainen voi vain haluta naimisiin, julistaa ja juhlia parisuhdettaan ja rakkauttaan ilman, että modernius kyseenalaistetaan?

Emilia M

Musta tämä oli siitä syystä ihan hyvä kirjoitus, että tämä paljastaa sen miten hölmöjä ajatuksia ihmisillä on avioliitosta :D Avioitumiseen on monta syytä: taloudelliset, muut lakisääteiset, kulttuuriset, romanttiset. Musta tärkeintä olisi, että jokainen yhdessä oleva ja yhdessä pysymistä haluava pari ymmärtäisi avoliiton ja avioliiton erot, ja miksi nykyjärjestely on hyvä ja toimiva, etenkin nyt kun avioitumisen mahdollisuus on avautunut kaikille (tässä en ota kantaa Suomessa presidentin luvalla sallittuihin lapsiavioliittoihin, joka ilmeisesti on yllättävän ongelmallinen asia).

Omassa tuttavapiirissa on menty naimisiin sekä nuorena romanttisista syistä että nelikymppisinä järkisyistä. Yleensä pitkään yhdessä olleet nelikymppiset parit jossain vaiheessa tajuavat, että avioituminen on vain niin paljon järkevämpää kuin avioliiton vastustaminen jostain "patriarkaalinen instituutti, yhyy" -syistä. Avioliitolla on toki oma historiallinen painolastinsa, mutta nykyihmisillä on täysi mahdollisuus tehdä avioliitostaan omanlaisensa ja voisi jopa sanoa velvollisuus muuttaa instituutiota nykyaikaisemmaksi. (Toisen sukunimeä ei ole pakko ottaa, voi myös keksiä kaikille yhteisen nimen, jne.).

Kuten yllä jo toisessa kommentissa kirjoitin, avo- ja avioliitolla on eronsa ja syystä. Minulle itselleni oli täysin selvää, että en ikinä avioituisi ihmisen kanssa, jonka kanssa en ole ensin asunut ainakin pari vuotta. Haluan oppia tuntemaan ihmisen kunnolla ennen kuin päätän sitoutua häneen loppuelämäkseni. Avoliitossa kuitenkin ollaan heti kun ollaan yhteen muutettu. Jos nimenomaan haluaa tehdä rationaalisia ratkaisuja, selvittää avo- ja avioliiton erot, ja päättää sitten miten haluaa loppuelämänsä viettää.

Ehkä voisit tehdä seuraavan postauksen näistä eroista? Ja huomioida siinä myös avioehdon: sen voi myös laatia hyvin monella tapaa ja siinäkään ei pitäisi olla yhtään sinisilmäinen, toisille se kannattaa ja toisille ei, riippuu niin omasta taloudellisesta tilanteesta.

Emilia M

Pakko vielä vähän tarkentaa omaa ajatustani: musta huomattavasti feministisempi ja nykyaikaisempi näkökulma tähän aiheeseen olisi käsitellä avioitumisen juridista merkitystä. Että jokainen ymmärtäisi, mitä seurauksia avioitumisella tai avioitumatta jättämisellä on. Suomen laissa on edelleen monen monta pientä yksityiskohtaa, jotka suosivat avioituneita. Esim. kotitalousvähennyksen voi aviopari siirtää kokonaan toiselle osapuolelle, jolloin vältetään kahden omavastuuosuuden maksaminen. https://www.yhteishyva.fi/arjen-apu/kotitalousvahennysopas/0570557 Näistä esimerkkejä on lukuisia muitakin, enkä itse niistä kaikista tiedäkään. Olisi kiinnostavaa lukea sellainen juttu, mihin joku olisi kaivanut kaikki nämä seikat esiin. Vauras nainen -FB-ryhmässä on myös paljon keskusteltu avioehdosta ja on ollut kiinnostavaa lukea, miten sinisilmäisinä ihmiset ovat sekä sellaisia allekirjoitelleet että jättäneet laatimatta - molemmilla päätöksillä voi olla ikäviä seurauksia, jos avioehdon tarpeellisuutta ei ole juuri omalla kohdalla punnittu.

Minusta rationaalista on nimenomaan selvittää, mitä avioliitto tarkoittaa juridisesti omalla kohdalla, ja tehdä sitten päätöksensä. Maailmaa voi muuttaa monin tavoin ja aina sitä ei tarvitse tehdä sillä lailla, että itse kärsii seurauksista. 

Avioliiton vastustaminen puhtaan ideologisista syistä on aivan yhtä tunnepitoinen päätös kuin avioituminen hienojen juhlien ja upean mekon takia.

 

Rahkamuija (Ei varmistettu) http://rahkamuija.blogspot.fi/

Menin naimisiin 21-vuotiaana ja pidän itseäni silti aika modernina. Isot häät ja vielä isompi mekko ei ainakaan ollut motiivi, koska sellaisia ei ollut. Me molemmat ajateltiin, että halutaan olla samaa perhettä ja sitoutua yhteen. Eikä niin, että mä halusin sitoutua mieheen tai vain minä halusin naimisiin. Kun muut vasta menee naimisiin, olen itse kerryttänyt avioliittovuosia jo ihan useita tässä. Onhan sekin tavallaan hyvä leuhkimisen aihe, kuinka kauan on ollut naimisissa. :D Otin miehen sukunimen, koska se on hyvin harvinainen ja todella hieno, oma oli aika perus. Miehen siskojen aviomiehet taas ovat ottaneet vaimon sukunimen samasta syystä, kun on vaan niin kivan kuuloinen ja paikallishistoriaan liittyvä nimi!

Yksi yllättävä etu avioliitossa on ollut se, että kun tehdään Jenkkien kanssa paljon töitä ja tuotetaan sisältöä niille markkinoille, tuntuu että siellä arvostetaan naimisissa olevaa paria. Ei nyt varsinaisesti syy kenellekään mennä naimisiin, mutta tällainen lisähuomio!

Ninneri (Ei varmistettu)

Mä haluan mennä joskus naimisiin (näiden ilmiselvien juridisten syiden lisäksi), koska mä haluan pitää häät. En halua päivää prinsessana, vaan haluan yhden päivän elämässäni, jolloin suuri osa suomalaisista läheisistä tulee tapaamaan ja juhlimaan minua ja miestäni nykyiseen kotimaahani. Ulkomailla pysyvästi asuessa häät ovat oikeastaan ainoa "tarpeeksi tärkeä juhla", johon voi hyvällä syyllä odottaa kutsuvieraiden saapuvan paikalle vaikka välimatkaa olisikin useampi tuhat kilometriä (tietty silloinkaan kaikki ei pääse paikalle, mutta häitä pidetään yleisesti eri kaliiberin juhlina kuin vaikka synttäreitä).
Olen pitänyt valmistujaiset ja pyöreät synttärit ulkomailla, eikä Suomesta ole kovin moni päässyt paikalle -ja samoin joudun itsekin priorisoimaan matkustuspäiviä Suomeen sen mukaan minkä "tärkeysjärkestyksen" juhlat on kyseessä. Eli me mennään joskus naimisiin ihan vaan jotta voidaan kerran elämässä pitää bileet kaikille rakkaille ihmisille.
---
Ja ei, en haluaisi että asia on näin. Toivoisin että saisimme vastaavat juridiset oikeudet, ja että meitsin pyöreät tai valmistujaiset tai vaan "hei me pidetään isot vuosipäiväbileet koska ollaan oltu yhdessä 10 vuotta" olisivat tarpeeksi iso syy saada kaikki ihanat ihmiset paikalle juhliin, ilman että kyseessä olisi avioliiton solmiminen. Mutta, tilanne ei ainakaan vielä ole tällainen, joten todennäköisesti jossain kohtaa me mennään sinne naikkariin. Plus, naimisiinmenolla on suurempi merkitys miehelleni kuin minulle, joten häneltä irtoaisi tähän keskusteluun varmaan vielä pitempi kilometrikommentti aiheesta :D

Ninneri (Ei varmistettu)

Tarkennan vielä pari juttua edellisestä kommentistani: "En halua päivää prinsessana, vaan.." -ja toisaalta, entäs sitten vaikka haluaisinkin? Ei tuotakaan valintaa mun mielestä pitäisi joutua puolustelemaan :)
"me mennään joskus naimisiin ihan vaan jotta voidaan kerran elämässä pitää bileet" -&gt; Ei siis ihan vaan bileiden takia, tossa tuli ajatusmoka kirjoittaessa. Top kolme syyt on varmaankin 1) Koska mies haluaa, ja oma asenteeni on hälläväliä, 2) Juridiset syyt, 3) Bileet. Okei, tietty myös se että rakastetaan toisiamme ja ollaan tässä suhteessa loppuelämän mentaliteetilla, mutta ei sitä avioliittoa siihen tarvita.

NotCredibleDates

Mulla on kanssa yksi hyäv ystävä joka aika on ollut avioliittoa vastaan, ikinä nähnyt syytä kyseiselle instituutiolle. Kaverini eli pitkässä parisuhteessa, joka kariutui vuodeksi välillä, mutta nyt taasen onnellisesti yhdessä. Näin kaveriani pitkästä aikaa viikonloppuna ja hän ilmoitti menevänsä naimisiin. Vegasin matka oli jo varattu ja kaikki järjestelyt tehty. Olin onnellinen hänen puolestaan, mutta samalla mietein syitä miksi yhtäkkiä mieli muuttuukin.

Nimen vaihtoon liittyen myös huvittavaa että on olettamuksena naisen ottavan miehen nimen, vaikka yhtähyvin voi olla toisin päin tai ei tapahdu ollenkaan ym. Joulun aikaan liikkui sosiaalisessa mediassa juttua pariskunnasta, jossa mies otti naisen nimen ja ihmiset sekosivat, koska eihän se oikeasti ole oikein, että miehen miehuus katoaa jos ottaa naisen nimen jne. Oli aika huvittavaa suoraansanottuna
http://www.independent.co.uk/life-style/man-takes-wifes-surname-facebook-post-a8119391.html

Valopäiväkirja

Olen nyt tulevana kesänä menossa naimisiin. Ollaan oltu miehen kanssa vähän semmonen "perse edellä puuhun" - pariskunta, mitä perinteisiin parisuhdenormeihin tulee. Ensin saimme lapsen, joka meille oli suurin sitoutumisen merkki ja osoitus, mitä voi olla. Pari vuotta siitä mies kosi ja menimme kihloihin. Haluamme, että olemme myös laillisesti täysivaltainen pariskunta ja olla myös kaikki saman sukunimen alla. Esikoisen syntyessä valitsimme tähän miehen sukunimen. Häät on meille ehkä eniten tapa juhlia perhettä ja rakkautta, itselleni myös niihin liittyvä hengellisyys ja symbolisuus on omalla tavallaan tärkeää.

Naimisiinmeno tuskin muuttaa suhteessamme mitään, olemme jo toisiimme sitoutuneet niin perusteellisesti kuin sitoutua voi. Mutta on ihana juhlia läheisten kanssa ja siinä samalla varmistaa, että olemme lainkin silmissä pariskunta. Mielestäni moderneilla asenteilla voi antaa avioliitolle uudenlaisia merkityksiä. Pitää sen kauniin ja hyvän ja luopua rajoittavasta ja määrittävästä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä en tunne oikein ketään, joka olisi järjestänyt isot romanttiset häät tai niistä edes haaveilisi. Me mentiin kaupungintalolla naimisiin kymmenen minuutin seremonialla (vastaava kuin Suomen maistraatti). Ei ollut eikä ole sormuksia, naimisiin mentiin koska oli lapsi tulossa ja avioliitto puolittaa paperitöiden määrän kun lapsi saa automaattisesti paperilla isän ja meidän tapauksessa kaksoiskansalaisuuden. Ei pidetty juhlia, eikä ollut valkoista mekkoa. Miehen sukulaiset kerjäsivät hääjuhlaa (ja myöhemmin ristiäisiä tai ”edes” nimiäisiä), mutta se ei ole meidän juttu, joten ei edes harkittu.

Vanhemmat sukupolvet harmittelevat kun oivoi ei ollut juhlia, mutta poikkeuksetta oma sukupolveni ja esimerkiksi miehen pikkusisarukset ovat kertoneet että suunnitelmissa on vastaava homma mikäli he naimisiin päättyvät. Naimisiin mentäisiin verotuksen, lapsen aseman ja eläkkeiden vuoksi. Ei rakkaudesta tai perinteiden vuoksi.

Me mentiin naimisiin vain ja ainoastaan järkisyistä. Se oli sinoa selkeä tapa turvata meidän perhe taloudellisesti ja oikeudellisesti molempien kotimaiden silmissä. Minusta avioliitolla ei tarvisisi olla eksklusiivista asemaa, mutta niin kauan kuin on, menen kyllä naimisiin turvatakseni selustani ja lasteni aseman.

Näen avioliiton perinteet tunkkaisina ja turhina. En ole mikään myytävänä oleva möykky, jonka voi omistaa. En kuitenkaan koe että olisin omassa avioliitossani joutunut juuri nöyrtymään perinteiden taakan alle. Itse seremonia oli koruton nimet paperiin -henkinen tilaisuus. Täällä nimen vaihto ei riity automaattisesti mitenkään avioliittoon, joten siihen piti täyttää paperit erikseen. En pitänyt omasta (isäni) sukunimestä enkä ikinä kokenut sitä osaksi identiteettiäni. Jos olisin mennyt suomalaisen miehen kanssa naimisiin olisin ottanut varmaan samalla äitini tyttönimen sukunimeksi. Nyt otin miehen nimen ihan kylmästi paikallisia työmarkkinoita varten.

Avioituminen ei herätä suuria tunteita, mutta paremmat oikeudet soisin tasaisemmin kaikille. Meidän tapauksessa vaan ei riitä pelkästään se että Suomi kirii vaan myös puolison kotimaan pitäisi tarjota tarpeeksi hyvä turva ilman avioliittoa ennen kuin voi edes harkita avoliitossa elämistä.

aie (Ei varmistettu)

Olin ennen sitä mieltä, etten ”usko avioliittoon instituutiona” juuri sen historiallisen taakan takia. Mutta.

Mulle avioliitto merkitsee ennen kaikkea juridista sopimusta ja turvaa siinä tilanteessa, että jotain tapahtuisi mulle tai mun miehelle. Meidän seurustelun alkuvaiheessa (kun oltiin jo kuitenkin asuttu yhdessä jonkin aikaa) jouduin päivystykseen ja siellä hoksasin, ettei me oltu toisillemme paperilla yhtään mitään. Että jos mulle jotain tapahtuisi, niin mun mies ei ole mulle virallisesti yhtään mitään.

Suurin syy avioliitolle on ja oli kuitenkin lapset ja meidän perheen selustan turvaaminen. Mentiin naimisiin maistraatissa kun olin raskaana. Meille oli tärkeää että meillä on sama sukunimi. En halunnut että mulla on eri sukunimi mun lasten kanssa, ja toisaalta myös se että mies on ainoa erisukuniminen tuntui oudolta. Olin päättänyt etten ota miehen sukunimeä, enkä silloin voinut myöskään vaatia häntä ottamaan omaani (ja edelleen, se on mun isäni nimi) joten otettiin yhteinen uusi sukunimi.

Meidän avioliitto on mulle siis järkiasia. Tavallaan ymmärrän sun pointin, mutta nykyään ajattelen niin, että ei sen avioliiton tarvitse tarkoittaa naisen omistamista, vaan sen merkityksen voi muuttaa ja kaapata. Se, että se on joskus tarkoittanut jotain, ei tarkoita etteikö se voisi muuttua (jipii tasa-arvoinen avioliittolaki!). Mä en ole vähemmän itsenäinen nainen, vähemmän feministi tai yhtään mitään muutakaan vain siksi että olen naimisissa.

Meillä on kahden ihmisen välinen tasa-arvoinen suhde, joka on juridisesti turvattu. Jokaisella pitää olla oikeus valita haluaako mennä naimisiin ja jos ei halua, on muita järjestelyitä. Mutta niinkuin moni on yllä todennut, avioliiton vastustaminen vain siksi mitä se on joskus ollut, näkemättä niitä moninaisia syitä miksi ihmiset siihen ratkaisuun päätyy, on vähän plääh. En mäkään ymmärrä miksi jotkut pysyy kirkossa vain ja ainoastaan siksi että ne saa astella alttarille valkoisessa mekossa, mutta se nyt on niiden unelma ja se sallittakoon. Avioliitto ei pelkisty prinsessahäihin. Se on tällä hetkellä helpoin tapa saada turva pahan päivän varalle.

vvvvv (Ei varmistettu)

Toisenlainen näkökulma kuin monilla täällä:

Menin naimisiin täysin tunnesyistä. Häät olivat elämäni paras päivä, ja käyttäisin mielelläni uudestaankin kymppitonnin, jos saisin sillä toisen yhtä älyttömän ihanan päivän kaikkien mahdollisten läheisteni kanssa. Polttaripäivä oli sitten elämäni toiseksi paras päivä.

Naimisiinmenollani ei ollut mitään tekemistä järjen, juridiikan, feminismin tai yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistämisen kanssa. Olen ylpeä vaikkapa siitä, etten ottanut mieheni nimeä kun ei kerran huvittanut, mutta en ole ylpeä siitä, että annoin isäni taluttaa minut vihkijän luo (silti tekisin saman valinnan uudestaan, koska halusin tunnesyistä niin tehdä, vaikka tiesin että perinne on sysipaska ja sitä ei saisi uusintaa).

Haaveilin pitkään avioliitosta ja ajattelin jo useampi vuosi ennen naimisiinmenoa, että jos en pelkäisi toisten mielipiteitä, menisimme puolisoni kanssa heti naimisiin. En siis tarvinnut avioliittoa mihinkään, mutta halusin sen irrationaalisesti - samalla tavalla kun nyt haaveilen lapsista, vaikka tiedän että lisääntyminen on mm. ympäristön kannalta täysin kestämätöntä eikä muutenkaan kovin järkevää.

Tiedän, että henkilökohtainen on poliittista, ja siksi toivon joskus, että aidosti haluaisin tehdä vähemmän konservatiivisia valintoja omassa elämässäni. Kun nämä perinteiset, taustoiltaan osin mädät jutut, kuten nyt vaikka rakkausavioliitto, minua kuitenkin tavattomasti viehättävät, olen mahdollisuuksien mukaan sallinut ne itselleni.

Muiden osalta toivon tietysti, että jokainen tekee niin kuin tykkää, ja että kaikki mahtavat jutut, kuten polttarit, kuhlajaislahjat, maailman ihanin valkoinen mekko ja leskeneläke, olisivat jokaisen saatavilla siviilisäätyyn katsomatta.

Pages

Kommentoi