Grayson Perry näyttää keskisormea sukupuolirooleille

Oletteko jo käyneet katsomassa brittitaiteilija Grayson Perryn näyttelyn Kiasmassa? Jos ette, niin nyt kannattaa mennä – näyttely on auki vielä kolmisen viikkoa, ja sukupuolta, identiteettiä sekä erityisesti maskuliinisuuden kriisiä töissään käsittelevä Perry on yksi tämän hetken kiinnostavimpia taiteilijoita.

graysonperry.jpg

Tutustuin Perryn töihin pari vuotta sitten nähtyäni tämän dokumenttisarjan Grayson Perry: All Man. Sarjassa Perry tutkii ja purkaa herkällä mutta ajoittain tuskallisen tarkalla tavalla käsityksiämme siitä, mitä on olla mies tänä päivänä. Tutkimustyönsä tuloksena ja moniin miesryhmiin tutustuttuaan Perry valmistaa aiheesta taideteoksia: suuria ruukkuja ja seinävaatteita, joissa perinteiset muodot yhdistyvät moderneihin teemoihin. Nämä työt ovat esillä myös Kiasmassa ja yksi suurin syy sille että halusin ehdottomasti nähdä näyttelyn.

Vaikka olin nähnyt työt ja kuullut niiden taustalla olevat tarinat jo dokkarin yhteydessä, ne tekivät minuun livenä ihan valtavan vaikutuksen. Eniten minua kosketti seinävaate nimeltä Death of a Working Hero ja siihen liittyvä katsaus siihen, mitä miehille Englannin pohjoisosien teollisuuskaupungeissa tapahtuu kun työpaikat katoavat kaukomaille ja niiden mukana myös vanha miehuuden malli murenee. Syntynyttä tyhjiötä yritetään täyttää lukuisin tavoin, ja dokkarissaan Perry perehtyy vapaaottelua harrastaviin nuoriin ja siihen, miten paljon työtä monet miehet ovat valmiita tekemään näyttääkseen kovalta maailmassa, jossa pehmeyttä yhä pidetään yhteensopimattomana miehuuden kanssa.

Perryn teokset voidaankin lukea tiukkojen sukupuoliroolien ja miesihanteiden tutkielmina, jotka korostavat niistä syntyvää toksista maskuliinisuutta – ja erityisesti sen kovaa hintaa. Death of a Working Hero -teoksen pari, Shadow Boxing -niminen ruukku, onkin Perryn mukaan muistomerkki perinteisen maskuliinisuuden uhreille.

Monet Perryn iloisemmista töistä tuntuvat sanovan, että tie ulos tuosta mieheyden ahtaasta ansasta löytyy sillä, että näytetään keskaria tiukoille sukupuolirooleille. Leikkisä ja vähän vinoilevakin asenne näkyy erityisesti Kenilworth AM1 -moottoripyöräteoksessa (kuvassa yllä). Teos syntyi kun Perryllä oli vihdoin varaa tilata itselleen custom-moottoripyörä, ja hän päätyi ymppäämään siihen suunnilleen kaiken, mitä moisissa machomiehuuden symboleissa ei ikinä nähdä: väriä, sydämiä, kukkasia ja jopa alttarimaisen tilan lapsuuden nallelle. Ja sitten sellaisia sanoja kuin nöyryys ja kärsivällisyys! Tämän työn äärellä nauroin ääneen.

Ehkäpä ahtaiden sukupuoliroolien maailmassa avain onneen löytyy nimenomaan häpeämättömän leikittelyn ja odotuksille nauramisen kautta.

 

Grayson Perry -näyttely Kiasmassa 2.9. 2018 asti.

jatka lukemista:
näkymätön sukupuoli
tosimiehen lokero on liian ahdas
incel-miehet tarvitsevat feminismiä

 

seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.

Suhteet Oma elämä Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta

Entä jos sanoisin useammin kyllä?

Viime aikoina olen saanut muutamia hulluja tilaisuuksia, sellaisia joiden kohdalla epäilen omaa pärjäämistäni, mutta jotka voisivat johtaa ainutlaatuisiin kokemuksiin tai vähintäänkin hauskoihin tarinoihin, joita sitten kiikkustuolista käsin kertoa. Jokaisella kerralla olen kuitenkin epäröinyt pitkään, jahkaillut jokaista valintaani. Huomaan usein olevani vähän vastahakoinen kokeilemaan uusia asioita ja heittäytymään haasteisiin, sillä arastelen epäonnistumisia. Niinpä tapanani onkin toisinaan ollut vältellä mukavuusalueeni ulkopuolelle astumista. Sillä sitähän saattaisi vaikka mokata! Ja mitä siitäkin sitten seuraisi! Taivas voisi pudota niskaan, tai joku voisi nauraa mulle, ja nehän ovat suunnilleen yhtä pahoja asioita!!!

Kyllä, tajuan itsekin miten hölmöä tällainen hannailu on. Siksi päätin opetella uuden asenteen. Haluan tarttua jokaiseen kreisiin tilaisuuteen! (No okei, ehkä about joka toiseen.) Ei liene sattumaa, että tämä käännös tapahtui vähän aikaa sen jälkeen kun olin lukenut televisiotuottaja-käsikirjoittaja-ohjaaja-supermimmi Shonda Rhimesin kirja Year of Yes: How to Dance It Out, Stand in the Sun, and Be Your Own Person.

year_of_yes.jpg

Year of Yes alkaa siitä, että menestynyt mutta liikaa töitä tekevä ja stressaantunut Rhimes saa kuulla siskoltaan: sä sanot aina ei kaikkeen. Tästä käynnistyy ajatusketju, jonka tuloksena Rhimes tajuaa elämänsä kuin huomaamatta alkaneen kaventua ja muuttua vähän harmaaksi. Sellaiseksi kuin se muuttuu kun ei enää tee juuri mitään uutta siksi että uudet asiat pelottavat. Ja niinpä Rhimes alkaa harjoitella sitä, että sanoisi useammin kyllä. Puhetilaisuuksiin, alan tapahtumiin, juhliin ja siihen, että elämä voisi taas olla hauskempaa. Kyllä.

Tässä kohtaa minä laskin kirjan käsistäni ja mietin: entä jos minäkin tekisin niin kuin Rhimes ja sanoisin useammin kyllä? Se on kiinnostava ajatus. Tuntuu… vähän pelottavalta. Mutta avartavalta. Ja siksi olen viime aikoina alkanut harjoitella juuri sitä.

En tietenkään tarkoita, että pitää sanoa kyllä jokaikiseen hulluun ideaan, jonka se yksi vähän epätasapainoinen kaveri baari-illan päätteeksi keksii, tai suostua mihinkään sellaiseen mitä ei oikeasti halua. Mutta viime vuosina olen huomannut muuttuneeni vaivihkaa vähän liian varovaiseksi. Omalla kohdallani tämä liittyy tietynlaiseen kympintyttöyteen ja suorittamisstressiin. Siihen, että leikitään täydellisyysleikkiä eikä kehdata edes yrittää, jos ei tiedetä että ollaan valmiiksi hyviä. Ja vaikken missään nimessä sano, että kaikilla miehillä on superhyvä itsetunto eikä heistä kukaan kärsi tällaisesta, kyseessä on ainakin osittain sukupuolittunut asia: niin sanottu confidence gap eli sukupuolten välinen itsetuntoero.

Asenteemme ei tietenkään riipu ainoastaan sukupuolesta, mutta sukupuolistereotypiat ja niiden vaikutus kasvatuksessa kyllä näkyy: tyttöjä esimerkiksi kehotetaan olemaan varovaisia poikia useammin. Toiset meistä kasvatetaan uskomaan omiin kykyihinsä ja kokeilemaan kepillä jäätä (mikä johtaa myöhemmin esimerkiksi siihen, että miehet pyytävät lisää liksaa neljä kertaa useammin kuin naiset), kun taas toisista tulee ylivarovaisia tyyppejä, jotka kehtaavat yrittää vain silloin kun ovat melko varmoja onnistumisestaan.

Minä kuulun ehdottomasti tuohon jälkimmäiseen jengiin, aivan kuten Shonda Rhimeskin ennen kuului. Ja samalla minusta on aika selvää, että päinvastaisen asenteen omaavat tyypit todennäköisesti kokevat enemmän, heillä on hauskempaa – niin, ja he uskaltavat esimerkiksi pyytää lisää liksaa.

Niinpä minäkin olen alkanut opetella pois tästä tietynlaisesta arkuudesta. Haluan kokeilla uusia juttuja. Haluan ottaa haasteita vastaan. Haluan tarttua tilaisuuksiin enkä vain vältellä niitä epäonnistumisten pelossa.

Haluan sanoa useammin

kyllä.

 

Jatka lukemista:
oikeus olla keskinkertainen
älä heittäydy avuttomaksi
viisikymppisenä voisin opetella surffaamaan
 
seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.

Hyvinvointi Mieli Kirjat Ajattelin tänään