Miksi mainoksissa on aina pakko näkyä tissit?

Välillä olen tosi kyllästynyt siihen, että suunnilleen mitä tahansa tässä maailmassa voidaan markkinoida naiskropan avulla. Seksihän myy, sen jo tiesimme – sillä voidaan mainostaa esimerkiksi uusia matkakortinlukulaitteita, ja alusvaatteisiin pukeutunut tai peräti alaston mimmi tekee jopa ruumisarkuista houkuttelevampia. Mutta minkä ihmeen takia julkisilla kuvapinnoilla näkyy naisia lähinnä vain mainoksissa, ja käytännössä aina vähäpukeisina? Tätä pohdin tänään, kun näin bussipysäkillä tämän kännykkämainoksen. Asetelma on selvästi rakennettu sillä tavalla, että katsojan huomio kohdistuu ensin Gal Gadotin rintavakoon, ja sitten vasta puhelimeen. Mutta mitä tekemistä Gal Gadotin rintavarustuksella on koko asian kanssa?Seksistinen mainos

Tämä kuva ei luonnollisestikaan ole edes räikeimmästä päästä, ei lähelläkään, mutta silti sen näkemisestä tuli tosi tunkkainen tunne. Mietin asiaa koko bussimatkan ajan ja koetin tarkentaa sitä, miksi näin on – kuvahan on tosi kesy verrattuna esimerkiksi näihin överiseksistisiin mainoksiin. (Tiesittekö, että jopa elintenluovutusta voi markkinoida naiskropalla? Joo, en minäkään, mutta nyt on sitten sekin nähty.) Lopulta tulin siihen tulokseen, että kyse ei ole siitä, kuinka monta senttimetriä tissivakoa kuvassa näkyy. Äärimmäisen masentavaa on se, että sitä tissivakoa näkyy aina. Mainosteollisuus ei taida tuntea kovin montaa tapaa ottaa kuvaan mukaan nainen ilman, että kuvan fokuksessa olisi kyseisen naisen keho.

Osaatteko edes kuvitella maailmaa, jossa mieskroppaa hyödynnettäisiin samalla tavalla kaikenlaisissa markkinointitarkoituksissa? Minä en osaa. Katso näitä väreileviä rintalihaksia – ja osta uusi puhelin! Näetkö nämä miehen pyöreät pakarat – eikös jo teekin mieli uutta monitoimikonetta! Ajatus melkein naurattaa, niin absurdilta se tuntuu. Mutta miksi? Miksi meistä on absurdi ajatus, että miehet öljyttäisiin ja heidät laitettaisiin seisomaan täysin satunnaisten tuotteiden viereen ja näyttämään nätiltä, kun taas naisten kohdalla sama asia on niin normaalia, että sitä tuskin silmäänsä räpäyttää?

Naiset kuvataan mainoksissa seksuaalisissa ja paljastavissa vaatteissa kuusi kertaa miehiä useammin, mutta se ei suinkaan johtu siitä, että miehet olisivat jotenkin epäviehättäviä tai ettei heidän kehoissaan olisi kaupallista potentiaalia. Sen sijaan kyseessä on silkka seksistinen tapa: naiskeho on tässä maailmassa se, jota pidetään koristeena, jonka voi asettaa tavaran kuin tavaran viereen myyntiä lisäämään.

Mainosten asetelmat kertovat myös paljon siitä, millaisia ominaisuuksia yhteiskunta eri sukupuolten edustajissa arvostaa. Miehet esitetään mainoksissakin usein aktiivisina toimijoina tai dynaamisen näköisinä tyyppeinä, kun taas naisten on tärkeintä näyttää haluttavalta. What’s up with that?

En suinkaan ole sitä mieltä, että tasa-arvo saavutettaisiin sillä, että kaikkien sukupuolten edustajia esineellistettäisiin yhtä paljon. Mieluiten itse asissa näkisin, ettei ketään esineellistettäisi millään tavalla. Koska siihen taitaa kuitenkin olla matkaa, olen valmis vähän tinkimään ja asettamaan osatavoitteen. Siispä mainossuunnittelijat kun seuraavaksi laitatte naisen pönöttämään kuvaan tuotteenne viereen, voisitteko pliis miettiä, onko mainoksessa ihan pakko esitellä tissejä?

Kiitos jo etukäteen!

Terv. nimim. Yx kyllästynyt

 

 
jatka lukemista:
haluan nähdä muokkaamattomia mainoksia
karvainen nainen on kauhistus

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Viisikymppisenä voisin opetella surffaamaan

Tunnustan: pelkään vanhenemista. Suunnilleen 25-vuotissyntymäpäivästäni saakka olen pelännyt, että aika loppuu kesken. Usein ajattelen olevani jo nyt liian vanha tekemään jotakin: opettelemaan uusia asioita, löytämään itsestäni uusia puolia tai muuttamaan elämäni suuntaa. Vanhenemiseen liittyvä ahdistus johtunee pitkälti tavasta, jolla kulttuurissamme palvotaan nuoruutta etenkin naisten kohdalla. Ikääntyvät naiset siivotaan vähin äänin pois näkyvistä: heille ei ole paikkaa populaarikulttuurissa, ei mainoksissa, ei lehtien palstoilla. Kaiken kaikkiaan kuulemme häviävän vähän kertomuksia siitä, mitä kaikkea siistiä varttuneemmallakin iällä voi vielä tehdä. Ei siis ihmekään, että minuakin ahdistaa ja ajattelen jatkuvasti ajan loppuneen jo kesken.

Naisen ikääntyminen

Ahdistusta lisää se, että elämä esitetään usein siistinä kehityskaarena, jossa oikea ammatti, parisuhde, perhemuoto ja oman itsen syvin olemus löydetään parinkympin korvilla, ja sen jälkeen ne kaikki vain hiotaan huippuunsa. Jos siis on itse vähän hukassa eikä tuossa iässä (tai myöhemminkään) oikein tiedä mitä maailmalta tahtoo, saattaa helposti tuntua siltä, että oman jutun löytäminen on myöhäistä ja viimeistään kolmekymppisenä kaikki toivo on jo menetetty. Sitä kun ei kovin usein pääse kuulemaan tarinoita, joissa muistutetaan meidän kasvavan ja kehittyvän koko ajan ja monien mahdollisuuksien pysyvän auki mittariin kertyneistä ikävuosista riippumatta.

Siksi olenkin ihan helvetin onnellinen, että törmäsin kirjastossa Lisa Congdonin kirjaan A Glorious Freedom – Older Women Leading Extraordinary Lives. Se on nimittäin avartanut maailmankuvaani aivan valtavasti! Kirjan tarinoissa eri ikäiset naiset kertovat elämästään, tekemistään muutoksista ja siitä kaikesta, mitä vielä vähän vanhempanakin ehtii. Ja sitähän ehtii vaikka mitä! Tiesittekö esimerkiksi, että Vera Wangista tuli muotisuunnittelija ”vasta” nelikymppisenä? Tai että Laura Ingalls Wilder julkaisi Pieni talo preerialla -kirjansa ollessaan 65-vuotias ja Minnie Pwerlestä tuli menestynyt taiteilija tämän alettua maalata 80-vuotiaana?

Kuuluisien naisten lisäksi kirjassa kerrotaan myös monien ihan tavallisten tyyppien tarinoita, ja niistä jokainen inspiroi minua ajattelemaan asioita uusiksi. Eniten minussa resonoi teoksen ensimmäinen tarina, jossa kirjailija Caroline Paul kertoo siitä, kuinka päätti opetella surffaamaan 49-vuotiaana. Se ei ehkä ollut yhtä helppoa kuin nuoremmille, mutta hän teki sen siitä huolimatta. Ihan vain siksi, että tahtoi.

Linkkasin juuri blogin Facebook-sivun puolella mahtavan videon skeittaavasta pikkutytöstä ja kirjoitin siitä, miten itse halusin ala-asteella oppia skeittaamaan, mutten koskaan uskaltanut sitä opetella. Paulin teksti muistuttikin minua siitä, miten turhaa on harmitella sitä etten lapsena ollut kyllin cool uskaltautuakseni harvinaisen harrastuksen pariin. Minähän voisin hypätä laudalle vaikka tänään!

Niin, aika ei ole loppunut kesken. Minulla saattaa olla vielä 50–60 vuotta aikaa tehdä vaikka mitä. Vaikka näen vain harvoin yli viisikymppisiä naisia julkisuudessa, vaikka heidän elämästään ja saavutuksistaan vaietaan niin täysin, naiset eivät lakkaa olemasta olemassa keski-iän lähestyessä.

Minäkään en lakkaa olemasta vaikken ole enää kaksikymppinen, eikä mikään estä minua opettelemasta surffaamaan – tai vaikka skeittaamaan – vielä viisikymppisenä tai vanhempanakin. Ei niin mikään.

lookout.jpeg

 
Jatka lukemista:
Nainen menee pilalle vanhetessaan
tsekkaa tämä: grace ja frankie

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään