Endometrioosin on sanottu olevan aikamme suurin naisten terveyttä koskeva kriisi. Silti endometrioosia sairastavat joutuvat usein itse ottamaan selvää tutkimuksista ja hoitomuodoista sekä tämän lisäksi vaatimaan niitä. Asianmukaisen hoidon saamisesta ei ole takuita, ja sairastavan näkökulmasta näyttää siltä, että monet lääkärit ja gynekologit tarvitsisivat perusteellista koulutusta sairauden oireisiin, diagnosointiin ja hoitoihin. Endometrioosin toteamisessa on toki omat haasteensa, mutta useilla naisilla saattaa kestää vuosikausia ennen kuin he pääsevät perusteellisiin tutkimuksiin.

Ja jos endometrioosia sairastava pääseekin tutkittavaksi ja sairautta aletaan hoitaa, kokemukseni mukaan siitä alkavat seuraavat haasteet, sillä yksilölle sopiva hoitomuoto löytyy usein vasta lukuisien kokeilujen jälkeen. Endometrioosille ei ole löydetty parannuskeinoa, mutta sitä voidaan hoitaa esimerkiksi erilaisilla hormonivalmisteilla, leikkauksilla sekä kipulääkkeillä ja kipukynnystä nostavilla valmisteilla. Kaikilla lääkkeillä on omat sivuvaikutuksensa, mutta varsinkin hormonivalmisteet (kuten yhdistelmäehkäisypillerit ja keltarauhashormonivalmisteetkin) saattavat aiheuttaa mittavia psyykkisiä ja fyysisiä sivuvaikutuksia.

Terveydenhuollossa sanotaan usein, että yhtä hoitomuotoa olisi hyvä kokeilla vähintään kolme kuukautta, sillä vasta silloin hormonivalmisteen täysi teho on saavutettu. Itse tunsin oloni koekaniiniksi, kun vasta neljäs minulle kokeiltu hormonivalmiste alkoi toimia. Endometrioosin hoitoa kuvaa mielestäni hyvin erään lääkärin minulle lausumat sanat: “On löydettävä sellainen hoitomuoto, joka on pienin paha.”
Minusta on ahdistavaa antaa kerta toisensa jälkeen uuden lääkärin tehdä minulle gynekologinen sisätutkimus; kokea kehoni olevan asia, johon vieraille kuuluu antaa lupa tunkeutua. Koen turhauttavaksi selittää endometrioosioireideni historian alusta alkaen yhä uudelleen. Tuntuu kohtuuttomalta, että kroonisesta kivusta ja muista rajoittavista oireista kärsivän täytyy itse ottaa asioista selvää ja kamppailla saadakseen hoitoa. Ei siis ihmekään, että endometrioosia sairastavat saattavat sairastua masennukseen.

Koska endometrioosi on niin tuntematon sairaus, myöskään läheiset eivät aina pysty ymmärtämään, kuinka paljon se vaikuttaa elämään. Itselleni vaikeinta on ollut joutua perumaan jo sovittuja tapaamisia pahojen kipujen takia, ja tätä kautta sosiaalisten suhteiden ylläpidosta on tullut hankalampaa. Siitä seuraava sosiaalinen eristyneisyys ruokkii masennusta entisestään.
Olen törmännyt usein siihen, että sairaudesta kärsivälle vihjataan endometrioosioireiden johtuvan masennuksesta tai ahdistuksestá (ks. edellinen postaukseni), mikä taas saattaa vaikuttaa mielenterveyteen negatiivisesti. Masentuneen on puolestaan vaikeampaa jaksaa vaatia hoitoa, ja näin ollen noidankehä jatkaa kiertoaan. Pahimmillaan endometrioosi voikin vaikuttaa laajasti sekä kehoon että mieleen.
Mietin usein, että jos miehillä olisi tällainen elämää rajoittava sairaus, joka aiheuttaa kroonista kipua, vaikuttaa seksuaalisuuden toteuttamiseen ja hedelmällisyyteen ja pahimmillaan murskaa työkykyvyn, terveyden sekä henkisen hyvinvoinnin, olisimmeko samassa tilanteessa? Vai otettaisiinko sairaus vakavasti ja sen tutkimukseen löytyisi rahoitusta ja resursseja?

Se, että monet endometrioosia sairastavat naiset kokevat, ettei heitä vielä tänäkään päivänä kohdata, kuunnella ja oteta tosissaan terveydenhuollossa, on ahdistavaa. Jokaisella tulisi olla oikeus kivuttomaan, täysipainoiseen elämään.

– Ninni, endometrioosin kanssa elävä nainen, joka haluaa jakaa endometrioositietoutta omien kokemustensa kautta.

Tämän kirjoituksen lähteenä on käytetty endometrioosia sairastavien omakohtaisia kokemuksia. tekstissä esitettävät näkökannat ovat kuitenkin kirjoittajan omia eivätkä edusta kaikkien endometrioosia sairastavien mielipiteitä.
 
lue Endometrioosia käsittelevän postaussarjan ensimmäinen osa täältä.

jatka lukemista:
kalliit kuukautiset
näkymätön sairaus, näkymätön nainen

seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.