Viime viikolla julkisuuteen tullut Aziz Ansarin tapaus osoittaa, miten perseestä seksuaalisen kanssakäymisen kulttuurimme on.

Tapauksessa on lyhyesti kerrottuna kyse siitä, että Ansari ja Grace-niminen nainen kävivät treffeillä, jotka päättyivät seksuaaliseen kanssakäymiseen. Grace koki asioiden etenevän liian nopeasti ja viestitti sekä kehonkielellään että verbaalisesti, ettei halunnut jatkaa. Ansari joko ei tajunnut asiaa tai päätti olla välittämättä siitä. Naiselle jäi kokemuksesta hirveä olo, ja Ansari oli omien sanojensa mukaan asiasta yllättynyt ja pahoillaan.

Erityisen surullista tapauksessa on se, että se tuskin on kovin epätavallinen. Meistä monelta löytyy tällaisia kokemuksia. Miksi siis emme vieläkään puhu enempää siitä, miten toinen ihminen otetaan huomioon seksin ja kaiken siihen johtavan aikana? Miksi seksikulttuurissamme ei vieläkään painoteta sitä, miten tärkeää on ymmärtää, haluaako toinen todella, ja tsekata jatkuvasti puuhien edetessä, onko fiilis edelleen hyvä?

Kuva: mårten bondestam / helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0)

Ansarin ja hänen kaltaistensa yksilöiden on ehdottomasti otettava teoistaan vastuu ja muututtava, mutta muutosta kaipaa myös vinoutunut seksikulttuurimme yleisemmin. Tällä hetkellä vastuu jää käytännössä aina toiselle osapuolelle (usein naiselle) sanoa, että nyt ei tunnu hyvältä, voidaanko lopettaa. Se on väärin, sillä ahdistavassa tai epämukavassa tilanteessa nuo sanat voi olla todella vaikea lausua.

Olen itsekin istunut bussissa vieraan miehen käsi reidelläni – enkä sanonut mitään. Seksikumppanini on tehnyt jotain, mitä en ehkä olisi halunnut – enkä sanonut mitään. Emme yksinkertaisesti voi olettaa, että niin kauan kun toinen ihminen ei sano ei ja taistele vastaan, saamme tehdä mitä tahansa.

Tämä on erityisen tärkeää siksi, että nykykulttuurissa naisille ja miehille jaetaan edelleen seksin suhteen hyvin erilaiset roolit. Naisten odotetaan olevan miellyttäviä ja välttävän konflikteja. Heille kerrotaan jatkuvasti, että heidän seksuaalisuutensa on miesten hallittavissa ja että heidän kropastaan päättää aina joku muu. Miehille puolestaan kerrotaan, että heillä on ”oikeus” seksiin. Pokailuammattilaiset opettavat tarraamaan naisia kurkusta ja painamaan heidän päänsä väkisin haaroväliin. Naisen kieltäytymistä ei pidetä tärkeänä, koska tämä on mahdollista saada muuttamaan mielensä kunhan vain jatkaa ja jatkaa.

Lienee sanomattakin selvää, että tässä on katastrofin ainekset kasassa.

Meidän on pakko lopettaa hiljaisuuden lukeminen suostumuksen merkkinä. Se ei yksinkertaisesti riitä. Angoamerikkalaisessa maailmassa seksuaalisesta suostumuksesta puhuttaessa sanotaan usein, että ainoa todellinen suostumus on enthusiastic yes, siis innostunut ’kyllä’, ja tästä olen täysin samaa mieltä. Se, että toinen ei pyristele vastaan, kun ohjaat tämän päätä haaroväliisi, ei vielä tarkoita, että tämä oikeasti haluaa sitä mitä sinäkin. Ja meidän kaikkien tehtävä tulisi olla varmistaa, että jokainen sänkyymme päätyvä tyyppi oikeasti haluaa kaikkea sitä, mitä yhdessä teemme.

Siksi vastuu on jaettava tasaisemmin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että emme vain tee ja etene kunnes toinen kieltäytyy, vaan kysymme ensin. Kun laitat käden reidelle, kysy: Onks tää ok? Kun kosketat toista paidan alta, kysy: Tuntuunko tää hyvältä? Lisäksi täytyy kuulostella kumppanin kehonkieltä. Jos toinen mutisee, että joo okei, mutta vaikuttaa innottomalta, meidän täytyy lopettaa se mitä olemme tekemässä ja selvittää, haluavatko molemmat todella jatkaa. Tämä on usein käytännössä ainoa tapa varmistaa, että kaikki ovat tilanteessa kunnolla mukana.

Ja olisiko se sitten niin kamalaa, joutua puhumaan asiasta? No ei todellakaan. Se on ihan normaalia kanssakäymistä. Eikä se myöskään pilaa tunnelmaa – tai jos tuntuu, että pilaa, niin sitten tunnelma pohjautuu todennäköisesti vääriin asioihin. Sitä paitsi vielä pahemmin se menee pilalle, jos myöhemmin saat kuulla, että joku kokee sinun pakottaneen hänet seksiin kanssasi.

Asia on loppujen lopuksi kovin yksinkertainen: Meillä on vastuuta toisista ihmisistä. Meillä on vastuu pyrkiä varmistamaan, että seksissä molemmat osapuolet ovat täysillä mukana ja nauttivat. Ja kuitenkin juuri tämä vastuun käsite puuttuu jostain syystä seksikulttuuristamme tällä hetkellä täysin.

Siksi sitä kulttuuria täytyy muuttaa. Hiljaisuus ei ole myöntymisen merkki; innokas kyllä! sen sijaan on.

Jatka lukemista:
flirttailun ja ahdistelun välinen raja on täysin selvä
ahdistelija, ota vastuu teoistasi
i heart consent: seksuaalisesta suostumuksesta
 
seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.