Naisten kirjoittamien kirjojen lukeminen on ollut yksi parhaista uudenvuodenlupauksistani ikinä.

Kaksi vuotta sitten päätin alkaa lukea enemmän naisten kirjoittamia kirjoja. Yksi suuri syy tähän oli kirja-alan seksismi: tiesittekö esimerkiksi, että miesten kirjoittamia kirjoja arvioidaan useammin kuin naisten kirjoittamia ja että kirjallisuusagentit vastaavat huomattavasti useammin kirjailijalle, jolla on miehen nimi kuin sellaiselle, jolla on naisen nimi? Seksismi ylettyy myös kirjojen kansien väliin: miehistä kertovat teokset saavat enemmän kirjallisuuspalkintoja, ja naispuolisen kirjailijan voittaessa kertoo tämän teos yleensä miehistä. Kirjoihin pätee siis sama kuin elokuviinkin on niin pitkään pätenyt: naisten tarinoita ei pidetä yleisinhimillisinä, kaikkia kiinnostavina tarinoina, ja siksi ne saavat paljon vähemmän huomiota.

Ja miksikö tästä pitäsi välittää? No tietysti siksi, että kirjamaailman seksismi ei jää vain alan sisäiseksi ongelmaksi, vaan vaikuttaa myös maailmankuvaamme yleisemmin. Kulttuuritoimittaja Arla Kanerva kirjoitti viikonloppuna Hesarin lauantaiesseessä siitä, kuinka esimerkiksi viime syksynä ilmestyneistä kotimaisista elämäkerroista suurin osa käsitteli miehiä (jakauma oli tosi masentava: 56 miestä ja kuusi naista) ja kuinka tällaiset vääristymät vaikuttavat käsityksiimme siitä, miltä merkkihenkilöt näyttävät.

Esimerkiksi elämäkerrat ovat valtavan suosittu genre, ja Kanerva huomauttaakin osuvasti, että kun niissä nähdään edustettuna vain tietyä ihmistyyppiä, ”[t]ämä luo yhtä lailla kuvan ihmisyyden normista ja ihanteesta kuin vaatekauppojen mainoksetkin – joskin oikean vartalomallin sijaan kyse on nyt siitä, ketä pidetään meidän kulttuurimme tärkeimpinä ihmisinä.”

Viestiä siitä, että sekä tärkeät tyypit että tarinat ovat niitä miespuolisia, lähetetään usein jo nuortenkirjoissa. Esimerkiksi erään taajaan toistellun käsityksen mukaan nuoret pojat eivät lue kirjoja, joiden päähenkilö on tyttö. Tämä taas on johtanut siihen, että suuremman yleisön toivossa monet kirjailijat kirjoittavat tarinoita, joiden päähenkilö on poika. Ja niin kehä on valmis: naisten tarinoita on tarjolla yhä vähemmän, ja niistä tulee oma, kapeampi genrensä.

Koska haluan omalta osaltani pyristellä tällaista epätasa-arvoa vastaan, olen siis viimeisten kahden vuoden ajan pyrkinyt lukemaan enemmän sekä naisten kirjoittamia että naisista kertovia kirjoja. Ensimmäisellä kerralla onnistuin siinä varsin hyvin: luin vuoden aikana 70 teosta, joista 49:ssä ainakin yksi tekijöistä oli nainen. (Luku on vähän summittainen, koska en tietenkään tiedä jokaisen kirjailijan sukupuoli-identiteetteiä.) Ja nyt huomasin riemukseni, että määrä oli noussut: vuonna 2017 luin 83 teosta, joista 63:ssa tekijä tai ainakin yksi tekijöistä oli nainen. Siispä hurraahuuto tälle pidetylle uudenvuodenlupaukselle!

Mieskirjallisuuteen on helppo jämähtää aivan huomaamattaan: sitähän meille tyrkytetään, sitä palkitaan, siitä puhutaan. Olenkin tosi iloinen siitä, mihin suuntaan omat lukutottumukseni ovat minua vieneet, ja vaikka tänä vuonna olenkin jo lupaukseni tehnyt, aion jatkaa samaan malliin ja pyrkiä tutkimaan ja tukemaan myös kirjallisuuden valtavirrasta poikkeavien ihmisiä ja tarinoita. Seuraavaksi taidan yrittää laajentaa lukutottumuksiani valkoisen länsimaisen kirjallisuuden ulkopuolelle, sillä sen suhteen parannettavaa todellakin riittää.

Kuten Arla Kanerva esseessään kirjoittaa: ”Elämäkerroista näkee, kenen ääntä yhteiskunnassa kuullaan. Ja tämä puolestaan kertoo siitä, kenellä on yhteiskunnassa tilaa käyttää ääntään.” Sama pätee luonnollisesti myös muihin kirjallisuusgenreihin – ja elämään ylipäänsä. Naisten ja erilaisten vähemmistöryhmien työtä ja taidetta huomioimalla voimme osaltamme edesauttaa sitä, että maailmassamme kuullaan ihan kaikkia.

Millaisia ajatuksia aihe herättää? Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota kuluttamasi kirjallisuuden sukupuolijakaumaan?

Jatka lukemista:
syksyn parhaat kirjat
bad feminist
the handmaid’s tale kirja suomeksi!

seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.