Toinen viikko leikkauksen jälkeen sujui pitkälti samoissa merkeissä kuin ensimmäinenkin: vaikka oloni olikin jo pikkuisen pirteämpi, vietin edelleen suurimman osan ajastani mukavasti peiton alla. Astetta kevyempiin särkylääkkeisiin siirryttyäni aktiviteettitasoissa alkoi kuitenkin näkyä hidasta muutosta, ja loputtoman poliisisarjojen töllöttelyn lisäksi jaksoin jopa tarttua kirjaan. Paluu todellisuuteen oli siis selvästi alkanut.

Viikon puolivälin tienoilla tapahtui myös selvästi jonkinlainen käänne, ja havaitsin kovasti kaipaavani jo vähän ryhdikkäämmässä asennossa hengailua. Koska pahimmat kivut alkoivat hellittää, saatoin siirtyä sängyltä sohvalle ja hetkittäin jopa työpöydän ääreen. Hyvä Mies™ kommentoi minun näyttävän todella hereillä olevalta ensimmäistä kertaa pariin viikkoon. Täysitehoinen en kuitenkaan missään nimessä ollut, mikä tuli huomattua päätettyäni uhkarohkeasti tehdä ensimmäisen reissuni ulkomaailmaan sitten leikkauksen. Kämppiksen seurassa tehty, vartin pituinen lähikauppareissu johti siihen, että kotiin palattuani minun oli välittömästi painuttava päiväunille, niin kovasti sängyn ja keittiön välistä etäisyyttä pidempi kävelyretki otti voimille.

Viikon lopussa suuntasin sairaalaan leikkauksen jälkitarkastukseen, joka osoittautui odotettua pikaisemmaksi toimenpiteeksi. Kättelin kirurgin, otin paidan pois, tämä kurkisti haavojani, ja sitten sainkin laittaa palttoon takaisin päälle. Kokonaisuudessaan tapaamiseen meni noin neljä minuuttia, jonka jälkeen seisoinkin jo vähän pöllämystyneenä kadulla. En voi väittää olleeni moisesta liukuhihnatyylistä hirveän innoissani, mutta eipä minulla valitettavaakaan ollut: haavat olivat parantuneet verrattain nopeasti, ja jos suurin valituksen aihe leikkauksen jälkeen on liikkumatta samassa asennossa nukkumisesta johtuva selkäkipu, asiat lienevät varsin hyvin.

Vaikka en vielä toisenkaan viikon aikana olisi kutsunut rintojani minkäänlaisiksi muotovalioiksi, haavat alkoivat vähitellen näyttää yhä vähemmän tohtori Frankensteinin kokoon kursimilta. Hankalimmaksi paikaksi haavoissa osoittautui rinnan alaosan keskikohta, jossa ankkurimallisen leikkaushaavan horisontaalinen ja vertikaalinen linja yhdistyvät. Tässä kohdassa iholla oli huomattavasti enemmän työtä itsensä umpeen kuromisessa ja niinpä nämä paikat myös vuotivat ajoittain hieman vielä toisen viikon loppupuolellakin. Aloin kuitenkin vähitellen luopua haavataitosten käyttämisestä ja hoidin sen sijaan ongelmakohtia paikallisesti pienillä laastareilla. (Uuttakin tuli opittua: kun käyttää laastareita samassa paikassa päivästä toiseen, menee iho teipin alla lopulta vereslihalle. Lopputuloksena laastareista aiheutuneet haavat saattavat sattua jopa leikkaushaavoja enemmän. Eipä ollut tullut ennen mieleen.) Lopputarkastuksessa sain myös luvan alkaa rasvata arpia, joten toisen viikon päättyessä aloitin bepanthenilla läträyksen, jolle ei näy loppua.

Ja toinen asia, jolle ei näy loppua: minä peilin edessä, edelleen ihailemassa urheilurintsikoihin kätkettyä rintamustani ihan joka päivä. En muista vuosikausiin katsoneeni rintojani ja ajatelleeni niiden olevan itse asiassa aika kauniit ja kivat, mutta nyt tämäkin ihme on koettu.

Kiinnostuitko aiheesta? Lue myös nämä:

Rintojen pienennysleikkaus: Leikkauspäivä

Rintojen pienennysleikkaus: Ensimmäinen viikko