Kolmekymppisenä olen kimpassa lukioheilani kanssa – miten tässä näin kävi?

”Oomme taas kuin kaksi lasta, ne jotka aikoinaan, puolivahingossa lähti samaa tietä kulkemaan.” Näin laulaa Juha Tapio kappaleessaan Kaksi puuta. Se lause pätee meihin, minuun ja lukioaikaiseen heilaani, jota saan kutsua aviomiehekseni. Olen kutsunut jo yksitoista vuotta. Juhlimme tällä viikolla hääpäiväämme.

Kun kiharapäinen ja sopivasti nörtti poika osui tielleni lukion alussa, olin ihan lapsi – ja hän ehkä vielä enemmän, pojat kun kypsyvät tunnetusti hitaammin. 😊 En tiedä, olisimmeko edes valinneet toisiamme vuosia myöhemmin enkä tiedä olisiko meillä ollut rohkeutta tehdä myöhemmin niitä ratkaisuja, joita silloin teimme. Lapsekkaassa luottamuksessa toisiimme ja johdatukseen kävelimme alttarille samana kesänä kuin painoimme ylioppilaslakit päähämme. Halusimme näyttää itsellemme ja tälle maailmalle, että on mahdollista sitoutua nuorena ja pitää lupauksensa. Onneksi siis meidän romanssimme alkoi teiniromanssina. Koska tämä puolivahinko on osoittautunut yhdeksi elämäni parhaista päätöksistä. Se ei ole kaatunut nuoruuden kasvukipuihin, kokemuksen puutteeseen tai ratkaisemattomiin erimielisyyksiin.

Me kaksi olemme niin täysin erilaisia ja jotenkin niin täysin samanlaisia. Kiharapää ei pelkää mitään, minä pelkään varmaan kaikkea mahdollista. Hän haluaa harrastaa ja kokeilla kaikkea mahdollista, minä taas teen mieluummin tuttuja asioita ja katselen kun muut harrastavat (penkkiurheilu kunniaan!). Minä osaan kuunnella muita, häneltä taas on muiden vaikea saada suunvuoroa…

Mutta sitten toisaalta vain me osaamme samalla tavalla hassutella ja nauraa itsellemme, me haluamme elämältä samoja asioita ja monet arvostuksen kohteemme menevät yksiin. Yksi sellainen on avioliitto ja sitoutuminen, vaikka se arvo ei tunnu olevan suosiossa tässä ajassa.

Eikö sitä joudu luopumaan paljosta, kun sitoutuu niin nuorena yhteen ja samaan ihmiseen? En tiedä paljosta, mutta joutuu kyllä luopumaan. Itse luovuimme esimerkiksi joistakin ammattivaihtoehdoista. Opiskelut on pitänyt valita sen mukaan, että asumme samalla paikkakunnalla.

Viihteessä annetaan usein kuva, että suhteesta kannattaa luopua, jos olosuhteet eivät tue sitä. Mutta se menee toisinpäin. Olosuhteet muutetaan niin, että parisuhde voi toimia.

Voi ajatella, että luovuimme myös tietynlaisesta nuoruuden vapaudesta. Vapaudesta mennä ja tulla omaan tahtiin, harrastaa ja matkustella. Ei niin vain ole voinut lähteä vaikka kuukaudeksi reppureissaamaan kavereiden kanssa.

Kun muutimme suoraan lapsuudenkodeistamme yhteen, ei myöskään ehtinyt asua yksin tai kämppisten kanssa. Huomaan, että itselleni yksin olemisen opettelu olisi voinut tehdä terää. Tuntuu, etten vieläkään ole täysin tottunut siihen. Vaikka nykyään rauhaa ja hiljaisuutta kaipaa sattuneista syistä 😉

Tietenkin olemme molemmat luopuneet myös mahdollisuudesta seurustella useamman ihmisen kanssa. Toisaalta taas, ehkä olemme siksi säästyneet rikkinäisiltä ihmissuhteilta.

Mutta mitä sitten olemme saaneet? Sitä haluan ajatella enemmän. Olemme saaneet kasvaa aikuisiksi yhdessä, kasvaa yhteen emmekä erillemme. Olemme luoneet paljon yhteisiä muistoja, hyvässä ja pahassa, mikä lisää kiintymystä. Toinen ymmärtää, minkä polun olet kulkenut, koska kulki sen kanssasi.

Mitä enemmän ikää tulee, sitä vaikeampaa on myös sovittaa kahta elämää yhteen, kun kummallakin on arjessa tietyt rutiinit ja tavat. Olemme ehkä välttyneet paremmin tältä.

Toinen ymmärtää, minkä polun olet kulkenut, koska kulki sen kanssasi.

Juhlistimme hääpäivää brunssin merkeissä. Kiitos Fazer Cafe Tampere mahtavista tarjoiluista! Ja kiitos ystäville lahjakortista.

Saimme myös lapsen yli kymmenen aviovuoden jälkeen. Oli vankka pohja perustaa perhe, eikä ollut painetta yrittää heti saada lapsia, kun ikä ei tullut vastaan. Vaikka kyllähän silti neidin putkahtaminen maailmaan syyskuun lopussa sai meidänkin parisuhteen sekaisin, niin kuin aiemmin kirjoitin. Tämä yhdestoista vuosi on ollut äärettömän upea ja samalla äärettömän haastava vuosi. Mutta kun tytön yksivuotisjuhlat kolkuttelevat jo ovella, huomaan miettiväni, ettei lapsi erota – se yhdistää jopa paremmin kuin mikään muu. Meistä lähtöisin oleva pieni ihminen, meidän loppu elämämme aikainen yhteinen rakkauden ja huolenpidon kohde. Lapsi vahvistaa sitoutumista. Se voi vähentää romantiikkaa, mutta se vahvistaa sitoutumista. Haluan jakaa tämän lapsen kasvun ja kasvatuksen yhdessä hänen isänsä kanssa. Eikä kyse ole vain siitä, mitä haluan, vaan siitä, mitä lapsi tarvitse

Mikä muu sitten auttaa sitoutumaan kuin vekkuli prisessamme? Kysyin tätä joskus mieheltäni ja hän vastasi: kyllähän me tykätään toisistamme. Totta! Siitä on hyötyä 😄 Itselleni on jäänyt myös mieleen yhden hiljattain haastattelemani pariskunnan ajatus (äippälomalla pystyy tekemään vähän toimittajan hommiakin). He harmittelivat sitä, miten viihteessä annetaan usein kuva, että suhteesta kannattaa luopua, jos olosuhteet eivät tue sitä. Mutta se menee toisinpäin. Olosuhteet muutetaan niin, että parisuhde voi toimia.

Ajattelen, että joskus voi joutua jopa sysäämään haaveitaan syrjään, jotta parisuhde onnistuu. Monille se on varmasti kova paikka. Pystyä asettamaan parisuhde tärkeysjärjestyksessä omien unelmien edelle. Esimerkiksi rakastetussa La la land -elokuvassa niin ei käy. Sille kauniille elokuvalle olisin halunnut nähdä toisenlaisen lopun. Uskon, ettei unelmatyön pitäisi mennä parisuhteen edelle, vaikka se tekisi kipeää luopua siitä.

Meistä lähtöisin oleva pieni ihminen, meidän loppu elämämme aikainen yhteinen rakkauden ja huolenpidon kohde. Lapsi vahvistaa sitoutumista.

Aviovuodet ovat myös opettaneet, että yhdenlainen kilpailu kannattaa parisuhteessa. Kilpailu ei kannata siinä, kumpi saa päättää asioista, vaan siinä, kumpi joustaa paremmin. Kumpi antaa paremmin toiselle tilaa ja luvan toteuttaa itseään – myös niitä haaveitaan. Meille merkityksellisessä kirjassa Raamatussa sanotaan osuvasti: ”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” (Room. 12:10)

Tsemppiä kaikille pareille tähän kilpailuun! Ja voimia ihan jokaiselle tulevaan viikkoon 😊

Instasta löydyn: @noinviikonmutsi

Suhteet Parisuhde Rakkaus Vanhemmuus

Mies vaietkoon neuvolassa

Istumme mieheni kanssa noin kahdenkymmenen muun parin kanssa neuvolan synnytysvalmennuksessa. Tilaisuuden vetäjä pyytää kaikkia esittelemään itsensä. Ensimmäinen tuleva äiti esittelee myös miehensä. Mies ei avaa suutaan. Kierros etenee, ja sama koominen kaava alkaa toistua. Odotellessamme vuoroamme mieheni kuiskaa korvaani, että mitä jos hän esittelisikin meidät ja minä olisin hiljaa. Pokka ei kuitenkaan riitä poikkeamaan koodista. Olisi pitänyt riittää. Kierros loppuu, eikä yksikään mies ole ollut äänessä. Mutta nyt olemmekin siinä maailmassa, jossa ei vallitse patriarkaatti vaan matriarkaatti.

Sillä väitän, että se kulttuuri, joka alkaa neuvoloista, jatkuu kouluun, vanhempainiltoihin ja arviointikeskusteluihin. Äidin tehtävä on vastata lapsesta yhteiskunnalle.

Miksi isät eivät näy eivätkä kuulu neuvolassa? Se johtuu ainakin meistä äideistä. Neuvolakäynneille emme pyydä isää mukaan tai järjestä käyntiaikaa ajankohtaan, jolloin isän ei tarvitsisi uhrata työtunteja.

Toisaalta, moniko isä ehdottaa, että hän haluaisi tulla mukaan? Tai peräti ehdottaa hoitavansa käynnin äidin puolesta? Vaikka onhan se myös niin, että monissa perheissä saatetaan ajatella, että kotona päivisin olevan äidin on yksinkertaista hoitaa neuvolakäynnit eikä koeta tarpeelliseksi molempien vanhempien läsnäoloa. Näin ainakin on meillä.

Jos isä kuitenkin haluaisi mennä neuvolaan, käyntikokemukset eivät välttämättä saa häntä tuntemaan itseään tervetulleeksi. Saattaa kuulla ihmettelyä, että missäs se äiti on, jos ilmestyy paikalle yksin vauvan kanssa. Tai yhteisillä käynneillä jää ulkopuolelle, kun työntekijä tuntuu puhuvan vain äidille. (Sivupolku: raskausajan ultrissakin on  ulkopuolisuuden riski. Kerran ultrassa miestäni ei edes tervehditty eikä katsottu silmiin käynnin aikana. Minähän se potilas vain olin!)

Kun tulemme äideiksi, ei muututa samassa rytäkässä äideiksi miehillemme.

Isien poissaoloon neuvoloissa on myös viimein havahduttu. Yle uutisoi alkuvuodesta, että parituhatta ammattilaista koulutetaan kohtamaan isät paremmin perheille suunnatuissa palveluissa. Hyvä! Sillä väitän, että se kulttuuri, joka alkaa neuvoloista, jatkuu kouluun, vanhempainiltoihin ja arviointikeskusteluihin. Opettajien ympäröimänä tiedän, että niissä käy huomattavasti enemmän hamekansaa. Äidistä tulee siis päävastuullinen ulospäin, lasta hoitavien ja kasvattavien toimijoiden kanssa. Äidin tehtävä on vastata lapsesta yhteiskunnalle.

Äidistä voi tulla kuin huomaamatta päävastuullinen myös kotona. Ja isästä ulkopuolinen. Se lähtee siitä, kun hän siirtyy patjalle nukkumaan. Koska äiti kantaa lasta yhdeksän kuukautta ja äitiyslomalla huolehtii ajallisesti enemmän lapsesta, lapsi yleensä kiinnittyy ensimmäisinä kuukausina vahvemmin äitiin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että isän merkitys olisi jotenkin vähäisempi, tai että isät eivät osaisi ja pystyisi yhtä hyvin hoitamaan lasta kuin äiti.

Naureskelemme myös nykyään, että meidän isistä on kuoriutunut lattepappa. Ja lattepappoja tämä maa kaipaa enemmän.

Isille pitäisikin antaa enemmän tilaa hoitaa ja olla lapsen kanssa ilman, että äiti on jatkuvasti kurkkimassa olkapään takaa, miten sujuu. Jos mies esimerkiksi pukee vauvalle toisiinsa sopimattomat bodyn ja housut, tai antaa syödä kirjan kulmat, mitä sitten. (Yritän hokea tätä itselleni :D) Kun tulemme äideiksi, ei muututa samassa rytäkässä äideiksi miehillemme!

Itse olen nyt kesällä, kun mieheni on ollut pitkään lomalla, antanut hänelle tarkoituksella enemmän tilaa huolehtia tytöstämme ja viettää hänen kanssaan aikaa. Hän taas on myös ottanut tilaa ja ollut tietoisesti enemmän läsnä. Onkin ollut mahtava huomata, miten meidän tytöstä on kuoriutunut isin tyttö! Nykyään saattaa hyvin käydä niin, että seurankaipuussaan pikkuinen ei ryömikään äidin jalkaan kiinni vaan isän.

Naureskelemme myös nykyään, että meidän isistä on tullut lattepappa. Ja lattepappoja tämä maa kaipaa enemmän. Niitä isiä, jotka menevät vauvan kanssa kahvilaan, tai ylipäätään viettävät aikaa ihmisten ilmoilla ilman äitiä. Tarvitsemme isiä, jotka murtavat sitä kulttuuria, että vain äiti käy neuvoloissa, kerhoissa, harrastamassa tai shoppailemassa vauvan kanssa. Se ei ole vain meidän naisten etuoikeus, tai velvollisuus.

P.S. Kaikille isille (ja muillekin) lukusuositukseksi kolmiosainen sarja yksinhuoltaja Antti Pasasen ja Paavo-pojan seikkailuista. Ensimmäinen osa on Yösyöttö, mistä on myös tehty elokuva. Itkin ja nauroin.

Instasta blogini tili löytyy: @noinviikonmutsi

Perhe Vanhemmuus Tasa-arvo Uutiset ja yhteiskunta