Talo on maksanut itsensä takaisin
Pyritään nykyään käymään kävelyllä joka alkuilta kun F on tullut töistä kotiin. Vaikka väsyttäisi tai tuulisi ihan liikaa, vaikkei yhtään kiinnostaisi ja vaikka mun maha painaisi tuhat kiloa ja tuntuisi siltä että se valahtaa hetkenä minä hyvänsä nilkkoihin saakka. Alue, jolla asutaan on täynnä toinen toistaan upeampia luksuslukaaleja ja herraskaisia merenrantahuviloita, joiden näkee seisseen paikoillaan tuulessa vähintäänkin sen sata vuotta. Jos riipii itsensä rinnettä pitkin sen huipulle saakka, ohittaa monta ruosteista postilaatikkoa ylväiden vaaleiden talojen edustalla ja huomaa katsoa tiettyyn syvennykseen, näkee sieltä pilkistävän vaatimattoman, punatiilisen talon. Talo jää ohi kulkiessa helposti huomaamatta, sillä se kadulta katsottuna ikäänkuin uppoaa penkereeseen ja katoaa viereisten näyttävämpien, suurempien, ilta-auringossa kimaltavien villojen varjoon.
Kun astelee parkkiruudun ohi, laatoitettua kujaa vähän alaspäin ja avaa kuluneen, valkoisen portin joka välillä turpoaa ja jumittuu ärsyttävästi kiinni, löytää itsensä meidän puutarhasta. Se ei ole yhtä suuri kuin naapureiden, pieni punatiilinen talo pihan keskellä ei tee samanlaista vaikutusta kuin viereiset kartanomaiset rakennukset. Mutta voi, mikä ihana paikka se on. Meidän paikka.
Valehtelisin jos väittäisin, etten jo nyt suunnittelisi ehkä kymmenen vuoden päästä ostavani yhtä niistä vaaleista, sata vuotta vanhoista villoista, joissa on valtavat ruutuikkunat, lasitettu terassi, lukuisia ulokkeita, hurmaavia yksityiskohtia ja joiden seiniä pitkin kiipeää alkukesällä sinisateita. Mutta just nyt, just meille, tänä keväänä, tämä talo ja puutarha on osoittautunut paratiisiksi. Sää on ollut upea jo tosi pitkään ja sama näyttäisi jatkuvan nykyisten ennusteiden loppuun saakka. Ja jostakin kummallisesta syystä, vaikka pihamme aukeaa merelle eikä tuulensuojaa juurikaan ole, on terassimme lähes aina kauniilla ilmalla lämmin ja tuuleton. Ehkä ne viereiset lukaalit blokkaa meiltä tuulen, ken tietää. Ainakin niitä on kiva ihailla kun oleskelee meidän pienellä talolla.
Ne loputtomilta tuntuneet talvikuukaudet, kun oli aina vaan jäätävää ja pimeää ja tuntui siltä kuin olisimme ostaneet tavallisen, ahtaahkon asunnon hiton kaukana kaikesta ovat takanapäin. Nyt eletään sitä aikaa, kun päätän siirtää kasvimme kevään kunniaksi tilavampiin ruukkuihin ja teen sen terassilla, auringon porottaessa selkääni. Ja sitä, kun makoilen kasvihuoneessamme päivän pihapuuhista uupuneena ja katselen pensasaidan läpi kun poikaystäväni hakkaa puita pieniksi keoiksi. Sitä, kun kuulen jäätelöauton tutun melodian ja kirmaan tohveleissa kadunvarteen ostamaan mehujäätä kolmellakymmenellä eurolla ilmekään värähtämättä. Sitä, kun himassa istuminen ties miten monetta viikkoa putkeen alkaa kyllästyttää, keitän itselleni kupin kahvia ja juon sen ulkona bambutuolilla, eikä tilanne ookaan yhtään niin paha. Me ollaan poikkiksen kanssa molemmat aikamoisia kotihiiriä ja nyt tuntuu siltä, että talokevään myötä elämänlaatumme on kohonnut uusiin ulottuvuuksiin. Muhitaan kotona, otetaan iisisti ja fiilistellään niin paljon kuin sielu sietää – mutta olohuoneen sijasta ulkona, omalla pihalla, tehdään hiljalleen sekalaisia hommia kuin ehta talonomistajapariskunta konsanaan.
Joskus, ihan hetkeksi vaan, huomaan unohtaneeni koko maailmaa ja koko kevättä varjostavan poikkeustilan. Tuntuu kuin oltaisiin meidän lempilomalla, vuokrattu talo jostain uinuvasta kreikkalaisesta kalastajakylästä ja vellottaisiin vaan menemään siinä tavallisessa, ihanassa lomakuplassa, sanoin poikaystävälleni sunnuntaina. Tällä hetkellä elämä tosiaan tuntuu lomamaiselta, muistakin syistä kuin että mä tosiaan oon pitkällä lomalla. Talo on jo maksanut itsensä takaisin, kyllä kannatti muuttaa.
—