Raskausviikko 15 – Elämäni paras puhelu
En tietenkään voi tietää millaisia puhelinsoittoja elämäni varrelle vielä mahtuu, mutta voi hyvin olla etten tuu kuuna päivänä saamaan parempaa puhelua kuin eräänä aurinkoisena aamuna viime syksynä. Tuossa vaiheessa istukkabiopsiasta oli kulunut vasta 12 päivää täyden kahden viikon sijaan, enkä ollut uskaltanut toivoa kuulevani kromosomitestin lopullisia tuloksia näin pian. Olin tapahtuma-aikaan tuttuun tapaan töissä – pomoni ja läheinen työkaverini, joille olin kertonut raskaudesta jo heti plussan jälkeen jännittivät kanssani ja tiesivät että sairaalasta soitettaisiin any day now, kertoen joko parhaita tai pahimpia mahdollisia uutisia.
Puhelin alkoi täristä pöydälläni heti yhdeksän jälkeen aamulla ja tunnistin sairaalan numeron. Kollega katsoi mua vakavana silmiin kun vastasin ääni vapisten, ja mä lähdin pikaisesti kävelemään kohti alakerran syrjäisempiä neukkareita. Sairaalasta hei, mulla ois vihdoin nää teidän kromosomitestien tulokset. Muutaman sekuntin aikana päässäni vilisi loputon määrä ajatuksia. Kun soittaja jatkoi suoraan seuraavaan lauseeseen, niihin tuloksiin, kysymättä oonko hyvässä paikassa puhumaan tai onko nyt hyvä hetki, ylikierroksilla käyvät aivoni ehtivät jo päätellä että voi luoja, sieltä on kuin onkin tulossa hyviä uutisia. Muuten se ei menisi suoraan asiaan.
Kaikki on hyvin. Teidän vauva on terve. Kaikki kromosomit ovat kunnossa. Onneksi olkoon näistä ihanista uutisista.
Kuusi viikkoa ihan järkyttävässä piinapenkissä, eri skenaarioiden pelkäämistä, tiedon pakkomielteistä hakemista, unettomia öitä, optimistisia päiviä ja synkkiä, syviä hetkiä jolloin olin varma että kaikki on pielessä. Odotus oli ohi. Vauvamme oli terve. Olin haaveillut tästä hetkestä niin monta kertaa viime viikkojen aikana, ja sitten taas pakottanut itseni lopettamaan haaveilun ja varautumaan ihan toisenlaiseen puheluun. Silmät vuosivat valtoimenaan, kun kipitin duunipaikan portaita alas.
Ehdin vihdoin tyhjään huoneesen ja suljin oven perässäni. Oli vielä yksi kysymys, jonka tahdoin esittää. Oltiin poikaystävän kanssa biopsiapäivänä nimittäin ilmoitettu, ettei haluta tietää kromosomitestien tulosten yhteydessä vauvan sukupuolta, vaan kysyttäisiin sitä sitten itse mikäli uutiset olisivat hyviä. Meillä oli molemmilla sellainen fiilis, että sukupuoli tekee vauvasta jotenkin todellisemman ja kivusta vastaavasti vielä karmeamman, mikäli käy niin että sikiö on vakavasti sairas. Mutta nyt, saatuani parhaita uutisia ikinä, oli aika kuulla. Kumpikin vaihtoehto oli tietysti yhtä tervetullut, ainut asia millä oli kuuteen viikkoon ollut mitään väliä oli vauvan terveys. Silti. Kyllähän se kiinnostaa. Mutta täällä sun tiedoissa lukee ettet halua tietää sukupuolta, ootko nyt aivan varma? Olin varma.
Selvä, katsotaan… Se on tyttö. Teille tulee pieni tyttö. Onnea.
Jos en jo ollut tarpeeksi kyynelehtinyt, aukesivat vesiputoukset tässä kohtaa lopullisesti. Sain tuskin haukottua henkeä, kun käsittämättömän suuri ilo ja rakkaus täytti rintani. Pieni tyttö. Nt-ultrassa herännyt vaistoni, varma tunne siitä, että mahassani kasvaakin pojanalun sijaan vahva, sinnikäs tyttö, oli osunut oikeaan. Lopetin puhelun vuolain kiitoksin, mitä nyt pillitykseltäni sain puhuttua ja jäin huoneeseen kokoamaan itseäni hetkeksi. Olin viimeisen viikon aikana keksinyt suunnitelman mahdollisten hyvien uutisten varalle, jonka takia en halunnut soittaa poikkikselle, joten soitin Susalle. Sukupuolta en kertonut, hyvät uutiset muuten kyllä, ja nyyhkittiin molemmat jonkin aikaa. Seuraavaksi kuiskasin uutiset pomolle ja työkamulle, sitten heitin takin niskaan talsin kenellekään ilmoittamatta kilometrin päässä sijaitsevan hypermarketin vauvaosastolle.
Sukupuolineutraaliudesta viis, ostin vaaleanpunaisen tutin ja vaaleanpunaisen ruokalapun ja pakkasin ne marketin aulassa ruskeaan lahjapaperiin, käärin kihartuvaa narua paketin ympärille. Olin tulla loppupäivän töissä hulluksi, tuntui julmalta pimittää tällaista tietoa lapseni huolestuneelta isältä. Toisaalta hänkään ei vielä tänään osaisi tuloksia kaivata – ja raskaus oli matkan varrella muuttunut niin pelottavaksi, listaksi suoritteita ja toimenpiteitä, päivämääriä, lääkärivisiittejä ja sairaalan kolkkoja käytäviä, että mun mielestä oli tärkeää ripotella kokemukseen viimeinkin vähän hattaraa. Kun poikaystävä haki mut iltapäivällä töistä, papatin koko automatkan kaikkea ihan päätöntä, vieläkään ei ollut aika kertoa.
Vasta kun päästiin kotiin, huonekaluttomaan ja hämärään keittiöön, ojensin poikkikselle pikkuisen ruskean paketin. Se ei tietenkään osannut yhdistää lahjaa vauvaan tai kromosomitesteihin, vaan ajatteli saavansa jonkun humoristisen uuteen taloon liittyvän yllärin. Tärisin hiljaa, jännitti jostain syystä ihan kauheasti. Paperi aukesi rapisten ja F veti esiin vaaleanpunaisen kankaan ja pupukuvioisen tutin. Ei tarvinnut montaa nanosekuntia odottaa, että viesti meni perille.
Ollaanko me saatu uutisia? Hyviä uutisia? Ja siis, hetkonen, onko se… tyttö?
Sillä hetkellä, meidän uuden talon keittiössä, maailma oli viimein ihan täydellinen. Halattiin pitkään ja naurettiin, oltiin onnellisia ja pökerryksissä. Mahassani oli kehitteillä pieni, terve, meidän ikioma tyttö.
Viikon 15 raskausoireet ja muut kuviot näyttivät tältä:
- Kaamea väsymys sen kun vaan jatkuu.
- Kauan ja hartaasti odottamani vatsa alkaa vihdoin pömpöttää kellon ympäri, ei enää vain iltaisin, ja vaatteet tuntuvat kiristäviltä. Alan himoita neulemekkoja ja muita mukavia vaatteita.
- Kaveri, joka tiesi että yritettiin muttei vielä että oon raskaana, syöksähtää yhdeltä vilkaisulta kaulaani ja onnittelee raskaudesta. Ensimmäinen tyköistuva neulemekkoni tekee siis tehtävänsä ja maha näyttää jo selvästi joltakin, eikä pelkästään omiin tarkkaavaisiin silmiini!
- Tässä vaiheessa kaikki tuhannet raskaussovellukseni kieltävät nukkumasta selällään. Selvä pyy, nukun kyljellä sitten, how hard can it be. Muuten hyvä, mutta herään joka samperin aamu tyytyväisenä selältäni. Lietsoudun tietysti paniikkiin ja oon varma, että nyt kun vauvaraukka kromosomitestien perusteella onkin terve, koituu hänen tuhokseen äitinsä kyvyttömyys nukkua sallitussa asennossa.
- Kerron hyvien kromosomiuutisten jälkeen vihdoin raskaudesta kaikille kavereille, jotka eivät siitä vielä tiedä. Olisin kertonut tilanteestamme tässä kohtaa joka tapauksessa, mutten aiemmin ollut halunnut jakaa tietoa kaikista lähintä piiriäni kauemmas, koska olisin kokenut väliaikapäivitykset lukuisille uteliaille ja huolestuneille ihmisille liian raskaana. On aivan taivaallista päästä kertomaan hyviä uutisia Suomeen, käydä pitkiä puhelin- ja viestikeskusteluja vanhojen ystävien kanssa. Odotus alkaa tuntua todellisemmalta, kun sitä vihdoin pääsee fiilistelemään kunnolla.
Lue postaussarjan muut osat täällä.
—