Raskausviikot 19-21 – Ekat liikkeet, eka raskauskilo ja perheauto

Kylläpä lämmitti mieltä lueskella muistiinpanoja näiltä raskausviikoilta. Kuten on postaussarjan aikana käynyt selväksi, varjosti raskautta kovin kauan erilaiset huolet, pelot ja ahdistus – mutta näillä main se kaikki viimein alkoi helpottaa. Muistiinpanoni raskausviikkojen varrelta ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, mutta tässä kohtaa ranskalaisten viivojen lomasta alkaa ekaa kertaa jo paistaa huumori. Se on ihanaa, valo syrjäyttää varjon.

Raskauden puolivälin paikkeilla alkaakin tapahtua normaaleja, suorastaan kliseisiä raskausjuttua. Tää on kuin siirtymävaihe kipeästä alkupuoliskosta aikaan, jolloin saan olla ihan vaan tavallisesti raskaana, iloita pikkujutuista ja kokea kivoja fiiliksiä.

Isoimpana ja tärkeimpänä virstanpylväänä alan aistimaan raskausviikolla 19 mahassani epämääräisiä tuntemuksia. Tai oon tuntenut niitä harvakseltaan jo pari viikkoa, mutta tässä kohtaa herää epäilys siitä, josko oudot ja jopa iljettävät muljahdukset olisivat sittenkin vauva eikä kasvavan kohdun tieltä pois runnoutuva suolistoparka. Yhtenä iltana, kun juttelen äidin kanssa puhelimessa sängyssä, vauva jättää tilanteeseen aika vähän tulkinnanvaraa kun se yhtäkkiä monottaa mua täysiä vatsalla lepäävään käteen. Omg äiti, nyt oon kyllä melko varma että toi oli ihka oikea liike. Ja rakenneultran aamuna, kun pelot taas nostavat rumaa päätään ja kauhuskenaariot valtaavat mieleni, alkaa mahassa kunnon show ensimmäistä kertaa. Viikolla 20 poikaystävä tuntee ekan yksittäisen potkun omaan käteensä ja viikolla 21 vatsan päälle tuntuvat potkut alkavat olla jo arkipäivää. Tuun todella onnelliseksi, kun vauveli kantaa kortensa kekoon äitinsä rauhoittamiseksi.

Näitä viikkoja värittää myös ihan järjetön NÄLKÄ. Töissäkin nauretaan mulle ja mun loputtomalle ruokahalulle, ja lopulta duunikamu ostaa mulle metallisen kellon, jota voin aina puoliltapäivin kilkuttaa merkkinä ruoka-ajasta. Ei siis mikään ihme, että viikolla 19 kehooni viimein putkahtaa ihka ensimmäinen, hartaasti odotettu raskauskilo. Oon kilostani hyvin ylpeä.

Raskausviikolla 19 tapahtuu myös historiallinen juttu, nimittäin oksennan ekaa ja vikaa kertaa koko raskauden aikana (tuntuu vähän pahalta naureskella tälle, koska tiedän monien kärsivän ihan hirveästi raskauspahoinvoinnin takia, mutta mun raskaus on ollut muilla tavoin niin kovin raskas, että tämä minulle suotakoon). Kyseisenä aamuna poikaystävä oli heittämässä mua autolla duuniin ja päästiin ehkä kahden kilsan päähän himasta, kun salamana kirkkaalta taivaalta alkoi ruisleipähissi nousta ruokatorveani pitkin ylös. Oltiin tietysti jumissa ruuhkassa enkä päässyt autosta ulos, mutta onneksi löysin jaloistani muovipussin ja ehdin just ja just tähdätä siihen. Koska kyseessä tosiaan oli raskauden eka laatta viikolla 19, en voinut mitenkään tietää oonko vatsataudissa vai what’s going on, joten tehtiin uukkari ja jäin päiväksi kotiin. Huono olo kuitenkin väistyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, enkä tosiaan oksentanut enää koskaan uudestaan. Kumma episodi. Olin lopulta purjostanikin ihan sairaan ylpeä – siinä missä raskauskilokin, se tuntui jotenkin ihanan normaalilta raskauskokemukselta ja pönkitti fiilistäni siitä, että oon vihdoin tavallisesti raskaana, niin kuin kaikki muut. Vielä tänäkin päivänä kun ajetaan kyseisen paikan ohi autolla, huokaan kaihoisasti poikaystävälle: voi muistatko, tässä mä oksensin.

Rakenneultra meillä osui raskausviikon 21 ensimmäiseen päivään. Olin jännännyt ultraa viikkokausia, toisaalta ihan paniikissa josko sieltä kuitenkin löytyy jotain kamalaa, mitä kromosomitesti ei bongannut – toisaalta innolla, koska toivon että hyvin mennessään ultra vahvistaisi kaiken olevan hyvin ja uskaltaisin vihdoin luottaa onnelliseen loppuun. Vauva tosiaan riekkui koko rakenneultrapäivän aamun sekä automatkan sairaalaan, joka oli suoranainen siunaus. Olin muuten kovin jännittynyt, muttei ainakaan tarvinnut akuutisti pelätä vauvan menehtyneen (joka oli mulla jatkuva pelko liikkeiden säännöllistymiseen saakka). Jotain juttua varten ultraaja joutui pyytämään ilmeisesti kokeneemman kollegansa huoneeseen tarkistamaan tilanteen, mutta muuten kaikki sujui tosi smoothisti ja ultra vahvisti beben näyttävän just siltä miltä pitää. Siellä mun villi minityttö kääntyili sukkulana puolelta toiselle ja ikuistui kuviin varpaat otsallaan. Voihan rakkaus ja ääretön huojennus.

Ostettiin näillä viikoilla myös perheauto. Sh*t was getting real! Aletaan molemmat tuntea, että vauva on todellinen ja saapuu kuin saapuukin meidän perheeseen. F alkaa laulaa ja puhua vatsalle raskausviikon 19 hujakoilla ja hyvin menneen rakenneultran jälkeen mä yritän alkaa jutella sille suomea. Konsepti ei tunnu meikäläisestä lainkaan luontevalta, mutta iloitsen silti siitä, että näin pitkälle ollaan tosiaan jo kaikkien raskauden alkupuoliskon haasteiden jälkeen päästy. Kerron vauvalle kaameasta kaamoksesta ja siitä, että kun kevät ja aurinko palaavat, saapuu myös hän maailmaan. Liikutun puhuessani aina loputtomiin kyyneliin, eli eipä juttelusta juuri mitään tule.

Raskausviikkojen 19-21 muut oireet ja kuviot näyttivät tältä:

• Jo alkuraskaudessa harteilleni laskeutunut lyijyviitta kevenee ja koen ekan yksittäisen päivän ilman järkyttävää uupumusta. Mikä upea fiilis!
• Selkä alkaa salakavalasti vähän kipuilla. Onneksi en vielä tässä vaiheessa tiedä, mikä soppa siitäkin ruumiinosasta vielä seuraa…
• Maha on jo sen kokoinen, että sitä joutuu jo vähän piilotella, mikäli ei halua toitottaa raskauttaan. Olen todella innoissani vatsasta, enkä malta odottaa että se kasvaisi lisää.
• Koen lisääntyvää itkuherkkyyttä. Tässä vaiheessa eletään joulunalusaikaa ja haikeat joululaulut saavat silmäni välittömästi vuotamaan. Ja voi tsiisas mikä lohduton ja loputon huutoitku siitä taas seuraa, kun näen Facebookissa artikkelin hylätystä koiraraukasta.
• Kuvaan astuu uusi pirun ärsyttävä raskausoire, iltapahoinvointi. Ruokaa ei meinaa iltaisin saada alas ja pahoinvointi aiheuttaa muutenkin heiveröistä oloa – just se mitä kaipaan kun järkky väsymys alkaa vähän helpottaa.
• Alan varovaisesti, vielä vähän skeptisenä, suunnittelemaan ja laskeskelemaan äitiyslomajuttuja. Toitotan itselleni, että kyllä me sinne asti päästään.

Yllä raskauteni toinen mahakuva, viikolta 19. Vielä tässä vaiheessa raskautta jotenkin arastelin niiden ottamista, mutta eskaloiduin hiljalleen siihen pisteeseen, että joka kerta peilin ohittaessa piti ottaa kolmesataa selfietä (ja opin, että pahimmat moskat kannattaa peilistä pyyhkiä ennen kuvan ottamista). Näiden viikkojen aikana myös talon sisustus alkoi hyyyyyvin hiljalleen edetä.

Lue postaussarjan muut osat täällä.

—

Facebook | Bloglovin | Instagram