Luovuudesta ja kiireestä
Kuvailisin itteäni erittäin luovaksi ihmiseksi. Ensinnäkin on tää pakonomainen tarve tarinoida ja kirjoittaa, mutta myös keksiä uutta ja kehittää olemassaolevaa. Taivaanrantoja on kiva maalailla ja piirtelen päässäni koko ajan lisää tavoitteita. Aivot raksuttaa äänekkäästi ja rautoja tuppaa olemaan tulessa muutama kerrallaan.
Aina kun mulla on jonkinlainen rauha niin sielussa kuin fyysisessä läheisyydessäkin, alan täyttää tyhjiötä ideoilla. Tätä voisi parantaa, tuo voisi toimia. Eikö tää oiskin hieno juttu? Eikun nyt mä keksin! Kun ympäristö on motivoiva, salliva, rohkaiseva ja tarpeeksi kiireetön, kukkii luovuus omaan tahtiinsa käskemättä.
Oon töissä ehdottomasti parhaimmillani, kun mulla on riittävästi tilaa ajatuksilleni. Kiirettä ja stressiä ei voi toki aina välttää, mutta kyllä väittäisin, että jatkuvan hopun aikaan ne mun kaikista parhaat puolet jää työnantajalta kokonaan hyödyntämättä. Silloin mä suoritan, teen työtä käskettynä, en todellakaan rakenna mitään uutta tai ylimääräistä. Saatika että jotenkin pyrkisin aktiivisesti kehittämään itseäni ja osaamistani.
Luulen, että moni meistä luovista tyypeistä kohtaa näitä haasteita suorittamiskeskeisen työkulttuurin pyörteissä. Ja vieläpä kun luovuuden aisaparina usein on poukkoileva, tai vähintäänkin valikoiva, keskittymiskyky. Mä oon alkanut kunnolla tajuamaan luovat piirteeni vasta lähempänä kolmeakymppiä; siihen saakka ajelehdin työelämässä ymmärtämättä itsekään miksi on välillä niin turhautunut olo (eräs kollega kylläkin sanoi mulle jo vuuuuuosia sitten, että tulen aivan varmasti päätymään luoviin tehtäviin, mutten silloin osannut ottaa sitä ollenkaan tosissani).
Kun diagnosoin itselläni akuutin luovuuden ja aloin hyödyntämään sitä, iloitsemaan siitä, elämänlaatuni niin töissä kuin vapaa-ajallakin parantui hetkessä. Osaan nykyään ilmaista itseäni duunimarkkinoilla ihan uudesta kulmasta ja pikkuhiljaa hakeutua itselleni sopiviin tehtäviin. Sallin itseni kokeilla juttuja ja toitottaa niistä blogissa ja somessa ilman mitään häpeää, mä nyt vaan oon tällainen taiteilijasielu. Teen tietoisesti aikaa ajatuksilleni – sellaista aikaa, joka ulkopuolisen silmiin saattaa jopa näyttää tekemättömyydeltä.
Tulevaisuus vaikuttaa valoisalta. Pakko sen on olla, itsehän mä sen luon.
Kiire. Se ei vielä oo kadonnut työelämästäni minnekään. On vieläkin niitä päiviä, kun en ehdi ajatella mitään ylimääräistä. Korkeitaan sitä, että oon jotenkin huono enkä osaa. Toisaalta oon alkanut löytämään tapoja rauhoittaa omaa aikatauluani, tehnyt tilaa luovuudelle. Suurin osa keinoista on tosi yksinkertaisia, kuten:
puhu pomollesi avoimesti ja kerro millainen tyyppi oot (jos pomo ei halua kuulla tai ymmärrä, ala viilaamaan CV:tä kuntoon),
muuta omaa suhtautumistasi kiireeseen,
hoida tärkein, mutta siirrä toinen juttu huomiseen,
oo armollisempi itseäsi kohtaan,
pidä pokkana ajatusbreikki.
Pikkuhiljaa toivottavasti tulokset puhuvat puolestaan. Ja itseään oppii tuntemaan koko ajan paremmin.
Välillä kun työpäivän kiireet meinaa räjähtää käsiin, istun työpöytäni alla lattialla ja brainstormaan paperit levällään, muistiinpanoja tehden ja ajatuksia jäsennellen. Koska en vaan osaa aina kunnolla keskittyä pöydän äärellä, eikä meidän toimistolla oo hipstereitä loungealueita, kuten aiemmilla työpaikoilla on ollut. Mua pidetään varmaan vähän pimahtaneena, mutta ei se oikeestaan haittaa. (Tai sitten se on tosi typerää, koska mulla on määräaikainen työsuhde ja kukapa pimahtaneen vakinaistaisi.) Pöydän alle kiire harvemmin löytää.
Jos saisin esittää yhden toiveen koko työmarkkinoille, niin se olisi enemmän ymmärrystä ja arvostusta luovuutta kohtaan, pliis. Kaikki luovat tyypit ei oo mitään graafikoita tai suunnittelijoita titteliltään – ainakaan vielä. Meitä vilistää jättifirmojen markkinointitiimeissä, kauppojen kassoilla, logistiikassa, koodaamassa, talousosastoilla (vaikkakaan en yhtään tajua mitä ne siellä tekee…) eikä osa meistä oo vielä löytänyt omaa paikkaansa laisinkaan. Liika kiire ja suorituspaniikki tukkii just sen, mikä meissä ois ihan parasta.
Nostan nykyisille pomoilleni ja edellisellekin hattua siitä, että ovat antaneet tarpeeksi vapautta ideoida ja seurata omia kiinnostuksen kohteita. Mulle on suotu tarpeeksi aikaa nousta feenikslinnun lailla aiemman duuniminäni tuhkista ihan uudenlaisen uran alkuun. Oon käsittämättömän onnekas. Todennäköisesti osa mun kokeiluista on vaikuttanut vähintäänkin erikoisilta, mutta luottoa meikäläiseen on tuntunut löytyvän. Eikä ainakaan vielä oo mikään mennyt rikki, kiireessäkään.
Pitäkää luovuudestanne kiinni, toverit. Vaalikaa sitä ja antakaa aikaa. Jos näätte mut brainstormaavan pöydän alla, ootte todella tervetulleita liittymään seuraan.
—
Being in a rush tends to kill creativity. Which is a bit stupid IMO.
—
FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE: