Jälkiviisaat elämänvaiheet
Tykkään suunnitella, mutta useimmiten elämä vaan tapahtuu. Ai se menikin noin, hyvä. Joskus tietyn ajanjakson osaa lokeroida vasta myöhemmin. Silloin tajuaa paremmin, miks just se vaihe oli tarpeellinen sillä hetkellä. Tai mitä hyötyä siitä loppupeleissä oli, vaikka oiskin ollut melko turhaa ja ärsyttävää aikaa (moi vaan joulukuu -15).
Alkuvuodesta 2013, vähän ennen kun tapasin F:n, mulla oli tavallista seesteisempi olo ja olin tyytyväinen itsekseni. Kai mä silloin huomaamattani jotenkin aikuistuinkin. Jälkikäteen ajateltuna ei mikään ihme, että just silloin tapasin fiksun, kiltin ja tasapainoisen jäbän. Se oli mun valmistautumisvaihe.
Puoltoista vuotta sitten keväällä olin kenties onnellisimmillani ikinä. Asuttiin F:n kanssa ydinkeskustassa, mun parhaat kaverit kyläili meillä usein ja baarista oli tosi kätevä rämpiä uuteen himaan nurkan taakse. Tupladeittejä ja tyttöjen iltoja, rentoa oleilua ja uunituore tanskalainen avomies. Se oli mun vilkas ja onnellinen Stadin keskusta -vaihe.
Vuoden 2015 kesä meni kuin sumussa ensin Tanskaan muuttoa valmistellessa ja sitten uuteen kaupunkiin asettuessa. Oli hauskaa, tosi jännää ja jokseenkin riivattuna haalin uutta elämää kasaan mahdollisimman nopeasti. Se oli mun maaninen sopeutuja ja itselleen todistaja -vaihe.
Viime syksyn ja alkutalven aikana alkoi loppua huumori duunin hakemisen kanssa. Muut elämän palikat olin saanut paikoilleen olemalla ite aktiivinen, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta kukaan ei palkannut tanskaa puhumatonta ulkkista mihinkään mua kiinnostavaan työhön. Epävarmuus tulevasta vaikutti kaikkeen kyynisellä otteellaan. Se oli mieleen hiipivän epäilyksen ja huolten vaihe, onneksi ei sentään luovuttamisen vaihe.
Tän vuoden eka puolikas oli ihan superouto ajanjakso. Mulle tarjottiin täydellistä duunia perjantaina, aloitin hommat maanantaina. Ostettiin täydellinen asunto lähes yhtä rivakasti, alotettiin remppa ja sisustaminen. Yhtäkkiä kaikki osaset olikin taas kasassa, mutta siinä myllerryksessä arki muuttui raskaaksi. Kavereille ja parisuhteelle ei enää riittänytkään aiemman lailla aikaa ja lopulta lilluin vaan virran mukana, selvisin kesälomaan asti kunnialla. Kivaa oli, ikimuistoista, mutta aivan liikaa uutta ja kiirettä. Se oli mun joskus liika hyväkin on vaan liikaa -vaihe.
Loppukesästä kävin läpi lyhyen kriisin, kun tajusin, että kaikkea ei vaan voi saada tai sitten siitä kaikesta ei ainakaan ehdi nauttia. Miten turhauttavaa. Vietin elokuun kuoreeni vetäytyen, mietiskelin elämää ja ihmisiä, tein comebackin. Rauha ja fokus löytyi. Se tais olla kasvulla höystetty ekan expat-vuoden paketointivaihe.
Mitäköhän seuraavaksi? Ainakin nyt tuntuu, että edessä vois taas olla tosi hyvä vaihe. Sellainen, johon kuuluu frendejä, viiniä, laatuaikaa poikkiksen kanssa, dinnereitä, urheilua, siistejä työjuttuja ja kämpän viilaamista hiljalleen kuntoon. Ei kiitti mitään isoja muutoksia nyt hetkeen. Lähinnä mä kaipaan sellaista kivaa normaaliutta ja hyviä tyyppejä ympärille. Palikat oikeassa tärkeysjärjestyksessä ja kasassa, niistä täysillä nautiskelu -vaihe. Tai sitten joku ihan muu vaihe. Senhän näkee vasta sitten jälkeenpäin.
Tunnistaako joku muukin tällaisen vaiheilun omasta elämästään?
—
Sometimes you understand what’s currently going on in your life, sometimes you don’t.
—
FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE: