Ambivertin raastava elämä
Siitä on ehkä vuosi aikaa, kun ekaa kertaa kuulin sanan ambivertti. Ekstroverteista ja introverteista on hohkattu jo vuosikausia, ja tuohon päivään saakka mä oon ihmetellyt kun mielestäni kuulun molempiin lokeroihin – ja sitten toisaalta en kumpaankaan. Tää Buzzfeedin listaus kuvastaa tilannettani aika hyvin, vaikken itse kaikkia kohtia voikaan allekirjoittaa (se meistä ambiverteista tekee vieläkin kiinnostavampia otuksia, että voidaan asettua intro- ja ekstroverttiskaalalla vähän minne sattuu). Mutta tässä muutama itseäni tosi hyvin kuvaava otos:
– Juttelen mielellään suuna päänä kun kiinnostava aihe tulee esiin, mutta kun se on käsitelty, oon mielellään vaikka tunnin hiljaa sivusta kuunnellen. Mulla ei oo mitään tarvetta osallistua keskusteluun, jonka aihe tuntuu itselle vieraalta tai tylsältä.
– Saatan hyvin olla juhlien keskipiste, hauskuuttaja, verkostojen luoja ja se, joka pitää jubailua yllä. Ja sitten aivan yhtäkkiä sosiaalinen uupumus iskee ja vetäydyn kuoreeni (tai mieluiten rauhalliseen, syvälliseen keskusteluun yhden tyypin kanssa).
– Smalltalk tuntuu raskaalta, koska se on kovin pinnallista ja en kerta kaikkiaan oo kiinnostunut moisista aiheista. Oon sata kertaa mielummin aivan hipihiljaa, kuin puhun säästä tai tuntemattomien lasten harrastuksista.
– Tarvitsen kokonaisia viikonloppuja ilman mitään tekemistä tai sosiaalisia aktiviteetteja. Toisaalta, elämäni parhaat viikonloput on niitä, jolloin päädyn tanssimaan random bileissä random ihmisten kanssa aamuun.
– Toisaalta, bileiltojenkin lempikohtia on ne, kun häippäsen baarista ja käppäilen tai pyöräilen kuulokkeet korvissa himaan omia juttujani mietiskellen.
– Hiljaisemmassa seurassa muutun helposti papupadaksi ja jos seurueessa on dominoiva suupaltti, kadotan ääneni täysin (ilmiöstä oon aiemmin kirjoittanut täällä ja täällä).
– Oon superherkkä aistimaan tunnetiloja, ja ne helposti myös tarttuvat muhun. Kun meillä esimerkiksi oli syksyllä töissä yt:t ja tietyllä osalla porukasta ikävät oltavat, olin koko viikon aivan hajalla (suorastaan itkuinen!) vaikka arvasinkin itse olevani potkuilta turvassa.
Eli joo, tunnen itseni hyvin ja oon sinut vaihtelevien fiilisteni kanssa. Vaikka nimityksillä ja lokeroinnilla ei kai pitäisi olla mitään merkitystä, mulle tuli entistä kivempi, rauhallisempi, helpottunut fiilis, kun sain otsaani ambivertti-leiman ainaisen introvertti-ekstrovertti-ihmettelyn sijasta. Mutta koska postauksen nimi on Ambivertin raastava elämä, niin jotainhan tässä yhtälössä on tietty pielessä. Se en oo minä itse, vaihtelevat keskustelutaitoni, paikoittainen erakkouteni, välillä iskevä riehakkuuteni, vaan lähinnä se, että
muut ihmiset ei tiedä mitä pirua tehdä mun kanssa!
– Koska oon usein puhelias ja jokseenkin viihdyttävä, multa odotetaan samaa käytöstä aina. Kun dinnereillä tai lounaspöydässä keskustelu tyrehtyy, hakeutuu katseet muhun: tee jotain, puhu jotain. Mutta ellen satu olemaan ekstroverttituulella, pää lyö tyhjää enkä mä osaa sanoa mitään. Josta päästäänkin seuraavaan dilemmaan…
– Kun sattuu olemaan hiljaisempi päivä, oon yleensä täysin tyytyväinen ja mietin rauhassa omiani. En ehkä vaan oo kiinnostunut osallistumaan mielestäni tylsään keskusteluun, en jaksa kisailla suunvuorosta tai aivoja muuten vaan väsyttää. Ja sitähän seuraa usein huoli mun tilasta. Ette uskokaan miten monta kertaa joku on jättäytynyt erilleen muusta porukasta, hakeutunut mun viereen, paijannut käsivarresta ja kysynyt matalalla äänellä onks kaikki ihan ookoo. Anteeks mitä? Mä tässä vaan mietin, että onkohan falafeleja helppo tehdä himassa.
– Toisaalta saan ihmisistä ja huumorista niin paljon energiaa, että vaikka olisinkin suorastaan masentunut, mun on vaikea märehtiä tilassani. Joskus ois kiva olla rauhassa surumielinen, mutta lietsoudun yllytettynä tosi helposti riehakkaaksi. (Ja sitten jengi ei muistakaan tai laisinkaan tajua, että kaipaan sitä käsivarren paijailua ja hyvää keskustelua tunteista.)
– Etenkin mun työmatkojen ja muiden omien reissujen jälkeen tilanne korostuu räikeästi himassa: mä tuun kotiin kaikista häppeningeistä uupuneena (vaikka ois ollut ihan sairaan kivaa) ja haluan olla kolme päivää mykkänä sohvalla, kun taas F on ikävöinyt muijaansa, haluaa viettää laatuaikaa, halailla ja jubailla monen päivän edestä.
Nää kuvat valikoituivat tähän postaukseen, ja juuri tässä järjestyksessä, koska ne ilmentää aika hyvin ambivertin olotiloja. Ensin ihan täysillä messissä superinnoissaan… ja sitten jossain kaukana itsekseen (joskin yhä tyytyväisenä – pliis tajutkaa se, huolestuneet lähimmäiset).
Mä itse palloilen täysin tyytyväisenä menemään, mutta elämäni ihmisille tuntuu välillä olevan haasteellista ymmärtää mun tunnetiloja, tarvetta haalia ihmisiä ympärilleni, oman ajan kaipuuta – sekä sitä miten kaikki tää vaihtelee päivästä ja joskus jopa tunnista toiseen. En kokenut tätä dilemmana Suomessa asuessani, koska siellä ainakin satunnaista jöröjukkailua ymmärretään niiiiiin paljon Tanskaa paremmin. Täällä tuntuu että olisi helpompi olla se introvertti, ujo ja hiljainen tyyppi kuin tällainen ihme seilaaja. Porukka on tottunut meikäläiseen ulospäinsuuntautuneena ja puheliaana, eli pasmathan siinä menee sekaisin kun oonkin seuraavalla kerralla hiljainen tai haluan olla yksin.
In a nutshell: vaikka usein kuulee, että ambivertti on kaikista kätevin olomuoto introvertti-ekstroverttiakselilla ja bläbätibläbätiblää, niin ei tää kyllä ihan helppoa ole! Ei meille itsellemme, mutta etenkään meidän ympärillämme eleleville. Just nää kaikki odotukset ja pettymykset, vaihtelevat fiilikset ja meidän harteille kasattavat sosiaaliset paineet tekevät ambivertin elämästä joskus melkoista tasapainoilua. Tekisi joskus mieli tulostaa tietoiskuesitteitä ja jakaa niitä jengille, jotka ihmettelee mun ajoittaista hiljaisuutta tai suuttuu sosiaalisesta kömpelyydestä, hermostuu siitä etten vielä uskalla tehdä viikonlopulle suunnitelmia, koska en oo varma oonko silloin sosiaalisella tuulella vai täysi erakko.
Jopas tuli vuodatus! Ja tää ei ollut edes tässä. Ainakin yksi jatko-osa on luvassa, nimittäin mitä ihmettä siitäkin tulee, kun kaksi ambiverttia menee ja alkaa seukkaamaan keskenään.
Onko siellä ruudun toisella puolella elämän raastamia kohtalontovereita?
—
Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta <3