Kun onnellisuus vihdoin palasi

Kuva viikonlopulta, jolloin näin viimeksi päivänvalon.

 

Syksyn pimeys on vyörynyt päälle hurjalla voimalla viimeisen viikon aikana. Vaellan töihin aamun arassa valossa ja palaan kotiin tunteja auringonlaskun jälkeen – johon ei toisaalta kauheasti vaadita, kun aurinko laskee nyt kellojen siirtämisen jälkeen ennen puoli viittä. Tästä se taas lähtee, hyggevuodenaika kaupungissa johon lunta ei sada ja sama syksy tuntuu jatkuvan maaliskuulle.

Tää maailman pimeimmältä tuntunut viikko on ollut onnellisimpia pitkiin aikoihin. Oho, silmät kostuu kun kirjoitan tän. Te tiedätte, miten oon kamppaillut vähän kaiken kanssa elokuusta saakka, välillä on tosissaan tuntunut että seison dominojonon jatkeena kun aina vaan uusia palikoita kaatuu päälle. Etenkin lokakuu oli aivan hirveä, monena aamuna oon sutinut ripsaria kyyneleistä kosteisiin ripsiin ja ollut ihan loppu kaikista rintaa painavista huolista. En saanut öisin enää nukuttua ja alkoi tuntumaan, etten kauaa enää jaksa rimpuilla mukana, että kohta ei auta muu kuin kaivautua peiton alle venailemaan parempaa päivää.

Ja just kun siltä alkoi tuntumaan, elämä nähtävästi – voi, toivottavasti – päätti, että koettelemukset saa tältä erää riittää. Tällä viikolla, itse asiassa Täydellisenä Tiistaina, sain pelkästään hyviä uutisia joka paikasta. Kaikki suurimmat huolet kuitattiin yhdellä puhelinsoitolla, yhdellä tekstiviestillä ja yhdellä venyneellä keskustelulla saman päivän aikana. Tuona päivänä mä pillitin taas, mutta tällä kertaa ilosta ja huojennuksesta. Samoista syistä, kuin miksi nyt joudun räpyttelemään tavallista tiuhempaan tahtiin nähdäkseni tän tekstiruudun.

Mun korvassa kuiskii jo pieni ääni, jonka jokainen dramaattisuuteen ja vaihteleviin tunnetiloihin tottunut ihminen varmasti tunnistaa: varo vaan, tipahdat taas ryminällä alas. Sitä yrittää himmailla liiallista onnellisuutta, koska eihän se loputtomiin jatku. Mutta just nyt, tänä marraskuun alun pimeänä viikkona en voi kutsua tätä oloa miksikään muuksi kuin mitä se on. Onnellisuutta, kiitollisuutta, helpotusta, rakkautta. Sitä kun saan mussuttaa poikkiksen kanssa takeawaysafkaa pitkän päivän päätteeksi, nauraa kippurassa mun dorkien työkavereiden jutuille, ahmia hömppäsarjaa, mennä ysiltä nukkumaan ja koisata levollisesti aamuun asti, juoda ison mukillisen pikakahvia, chattailla ystävien kanssa, pohtia voiko vielä juoda roseeta raflassa vai onks se sysisyksyllä jo ihan etikettivirhe, testailla uutta primeria, istuskella kirkasvalolampun edessä, pistää tiskikoneen pyörimään, käydä suihkussa ja pujahtaa pörröiseen kylpytakkiin – eikä mikään jäätävä huoli paina rintaa. Kun voi nauttia arkisista iloista ilman sellaista fiilistä, että koitan tässä vaan kulutella aikaa ja saada puuhillani ajatukset pois kaikesta ahdistavasta, mikä mielen reunamilla vaanii.

Oon taas läsnä mun omassa arkisessa, välillä tylsässä, mutta ah niin rakkaassa elämässä. Ja ainakin tälleen hetkellisesti osaan todella iloita siitä.

Muistetaan tavisaikoinakin katsoa ympärillemme ja arvostaa omaa sekä läheisten terveyttä, kunnossa olevia perusjuttuja, elämämme rakkaita ihmisiä. Tää syksy on ollut mulle tosi tehokas ravistelu siitä, miten äkkiä asiat saattaa eräänä päivänä muuttua (ja let’s face it – jonakin päivänä ne tavalla tai toisella muuttuu). Ollaan siis kiitollisia siitä, että tänään kaikki on hyvin <3

Nytpä lähden jälleen sutimaan ripsaria kyyneleistä kosteisiin ripsiin. Ihanaa päivää!

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta.