Ei oo mitään hätää enää
Oon mietiskellyt tällä viikolla paljon mennyttä (syystä myöhemmin lisää) ja sitä, miten mun elämää on aina tuntunut sävyttävän jos jonkinmoinen huoli tai stressinaihe. Tuntuu vähän siltä kun mut ois ohjelmoitu jatkuvasti olemaan varautuneena pahimpaan, pienestäkin töyssystä menemään kriisinhallintamoodiin. Kun oon koko ajan varautunut ja valmiiksi puolustuskannalla, on kai sitten alitajuntani mielestä jotenkin helpompi ja nopeampi reagoida jos hommat menee pieleen. Toisin sanottuna mulla on ihan järjettömän vahva kontrollin tarve, en missään olosuhteessa päästä lankoja käsistäni.
Ja tiedättekö mitä? Tää homma on alkanut tosissaan ärsyttää ja ahdistaa viime aikoina. Osaan jo tässä elämänvaiheessa päätella mistä lapsuuteni ja nuoruuteni kuvioista tää suojautumismekanismi sekä pakonomainen kontrollointi kumpuaa – ja että noita samaisia kuvioita ei enää vuosikausiin oo ollut olemassa laisinkaan. Toistan vanhasta tottumuksesta turvattomuuden tunteen lietsomana haitallisia kaavojani, jotka ei todellisuudessa suojele mua yhtään miltään. Ois siis aika opetella hellittämään otetta niistä kämmenet kovaksi hiertäneistä ohjaksista joissa hammasta purren oon kolmisenkymmentä vuotta roikkunut.
Oon turvassa, onnellinen, vapaa ja paikkani löytänyt – niin pitkälti kun se elämässä mahdollista on. Ei tartte aina huolehtia, varautua kaikkeen mikä saattaa mennä pieleen tai olla menemättä. Ja sitä paitsi, oon tarpeeksi vahva kohtaamaan ongelmia kun niitä eteen putkahtaa.
Edessä on pitkä, haastava tie. Alitajuntaan ohjelmoiduista käyttäytymismalleista sekä niskavilloissa lymyävistä ikivanhoista peloista on nimittäin aika hidas ja hankala päästä eroon. Ne tuppaavat seuraamaan mukana vuodesta toiseen, muuttamaan muotoaan ja soveltamaan itseään uusiin elämäntilanteisiin, levittäytymään kuin huoneenlämpöinen öljy pinnalta toiselle. Toisaalta oon radikaalisti kasvanut ihmisenä viiden, saatika kymmenen, vuoden takaiseen ongelmapesäkkeeseen verrattuna – joten tiedän että muutos on mahdollista. Hidasta, mutta mahdollista.
Tiedostaminen ja työstäminen, niillä se hiljalleen hoituu.
Mulle näyttäytyy koko ajan selkeämpänä, että suurin osa näistä viime vuosia varjostaneista ahdistukseen ja stressiin liittyvistä ongelmista kumpuaa pakkomielteisestä kontrollintarpeesta – jonka oon vasta äskettäin tajunnut juontavan juurensa turvattomuudesta. Mä rakastan tällaisia oivalluksia yli kaiken, koska just siitä vyyhdit yleensä alkaa purkautumaan ja tuloksena on paljon parempi elämä. Varsinkin kun näin aikuisiällä osaa jo tarkastella tilannetta rauhaisan kiinnostuneesti ja todeta sille ahdistuneelle lapsi-itselleen,
että ei oo mitään hätää enää. You got this.
Pitäkää huolta, ihanat <3
—
Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta
