Ihminen, joka minusta ei tule
Täytän tänään 33 vuotta. Kuten armas työkaverini meidän tiimichatissa perjantaina kirjoitti: kelatkaa, se on tiistaina jo lähempänä neljääkymppiä kuin kahtaviittä. Se on jo kolmasosan verran sadasta, me vasta neljäsosan. Tän siitä saa, kun työskentelee 26-vuotiaiden vastasyntyntyneiden pikkuvauvojen kanssa! Ymmärtävät sitten kun pääsevät tänne kunnioitettavaan aikuisikään, että ei elämä niin kovin pahaa tälläkään puolella oo (siinä vaiheessa mä tosiaan oon jo 40, mutta ei mietitä sitä nyt).
Kuten oon aiemminkin blogissa maininnut, on iän karttumisen parhaita puolia se, että alkaa tuntemaan itsensä ja kotkotuksensa paljon aiempaa paremmin – eikä ota niitä enää niin kovin vakavasti, ainakaan joka kerta. Mä oon muun muassa tässä vuosien varrella oppinut, että musta ei vaan koskaan tuu tietynlaista ihmistä vaikka kuinka niin haluaisin. Esimerkiksi tällaistä:
Ihmistä, jolle lomavuoden lähestyessä loppuaan töissä muistutetaan että sillä on vielä kuus lomapäivää käyttämättä
Mä oon se, joka lomakauden lähestyessä loppuaan anelee vielä muutamaa palkatonta vapaata.
Ihmistä, joka ostaa karkkia himaan ja unohtaa sen kaappiin
Mä oon se, joka ei luovuta ennen kuin pussin pohja näkyy ja viimeinenkin nami on syöty. Vaikka kuinka etoisi enkä jaksaisi enää. Joskus parikymppisenä pikkuvauvana olin niin huumaantunut yksin asumisen vapaudesta ja siitä kun sai tehdä mitä vaan ilman että tartti selitellä mitään kenellekään, että joskus ostin himaan niitä kilon painavia Haribon karkkilaatikoita. Opin tosi nopeasti, että ne aiheutti paljon enemmän tuskaa, vihaa, pettymystä, pahoinvointia ja katumusta kuin nautintoa. Nykyään ostan herkkuja kotiin todella harkitusti.
Ihmistä, joka tylsistyy vapaapäivänä tai lekolomalla
Iltapäivän pitkät tunnit toimistolla on joskus asia erikseen, mutta vapaa-ajallani en tunne tylsistymisen käsitettä. Joko mulla on ihan sairaan kivaa tai sitten mä oon vaan comfy. En tarvitse juuri mitään ohjelmaa suurimpana osana lomapäivistäni tai viikonlopuistani, vaan sellainen rento ja spontaani oleilu riittää.
Ihmistä, joka tuntee pakonomaista tarvetta harrastaa liikuntaa
Musta ois ihana olla se tyyppi, johon on lapsuudesta asti iskostettu liikunnan ilo ja jonka on pakko saada liikettä kroppaan tunnin verran päivässä tai se tuskastuu. Ellei liikkumattomuus olisi terveydelle todella haitallista, suorastaan vaarallista, niin mä en tyyliin koskaan liikkuttaisi evääkään. Älkää käsittäkö väärin – joogassa tai salilla on yleensä jopa nautinnollista jahka sinne saakka pääsee, mutta mä valitsisin proseccon tai sohvan (tai ne Haribon viinikumit) milloin tahansa mieluummin.
Ihmistä, joka sanoo: äh, otetaan ihan vaan yhdet lasilliset
Kun joku ehdottaa viinipullon tilaamista, on suunnaton etikettivirhe kieltäytyä ja ottaa pelkästään lasillinen. Ja sitä paitsi! Te otatte saletisti vielä ne toiset lasilliset, jossa vaiheessa se pullo ois tullut anyways halvemmaksi. Prkl.
Viime perjantaina mä tosin kieltäydyin tokan pullon loppuvaiheilla ottamasta enää uutta kaatoa, koska en saanut raskaan, huonounisen viikon ja leppoisan hiprakan johdosta oikeaa silmääni enää keskitettyä ja olin nähnyt ystäväni kahtena viimeisen vartin ajan.
Ihmistä, jonka tekee kesäisin mieli vain raikkaita, kevyitä ruokia
Ah kuinka näppärää olisi olla se neljä kuukautta vuodesta halloumisalaatilla elävä siro nainen! Mun mielikuvissa sillä samaisella naisella on myös aina korkkarit ja hehkuva, terveen pronssinen iho. Mä lampsin menemään kuluneissa lenkkareissa, vitivalkoisena ja oon kesäisin ihan yhtä nälkäinen kuin talvella. Ehkä vieläkin nälkäisempi, koska kesällä on niin paljon enemmän energiaa ja aikaa syödä. Mmmmm.
Ja näin on kuulkaas just hyvä.
—
Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta
