Talon ruokailutila viittä vaille valmiina
Viimein yksi nurkkaus talossamme näyttää silmiini siltä, että sitä kelpaa jo vähän blogissa esitellä. Nimittäin ruokailutila!
Kuten oon aiemminkin maininnut, vaihdettiin me herraskaisen suuresta, korkeahuoneisesta kaupunkiasunnosta kompaktimmalta tuntuvaan asumismuotoon taloon siirtyessämme. Saatiin piha, kerros, makuuhuone, kylpyhuone ja pari parveketta lisää, mutta joduttiin luopumaan (huonekorkeuden, nyyh, lisäksi) muun muassa erillisestä ruokailuhuoneesta. Toisaalta mua ei yhtään haittaa, koska avokeittiöt on kuumaa hottia – toisaalta on ollut haastavaa tunkea aiemman asuntomme keittiön ja ruokailuhuoneen tavarat yhteen, paljon pienempään tilaan.
Hiljaa hyvä tulee, ja uusi ruokailutila on alkanut löytämään muotoaan. Se näyttää tuttujen esineiden vuoksi sympaattisen samanlaiselta kuin Nørrebron kotimme ruokailuhuone ja sitten taas täysin eriltä.
Me osattiin jo ennen muuttoa varautua siihen, ettei raskas, tumma ruokapöytämme olisi täydellinen match suhteellisen pieneen ruokailutilaan ja aloitettiin uuden pöydän tiimoilta kärhämöinti jo hyvissä ajoin. F halusi valkoiseksi laminoidun pöydän ja minä puolestani vaalean tammipöydän. Kädenväännön voitin minä (F oli juuri saanut itsenäisesti valita meille auton ja telkkarin, eli se oli mulle pari päätöstä velkaa) ja niinpä meille on helmikuussa tulossa uusi – toivottavasti upea – keveämmän näköinen ruokapöytä.
Noin niin kuin muuten oon tilaan jo tyytyväinen ja se onkin talomme ainoa, jonka sisustuksen voin lähes valmiiksi julistaa. Huomaatte kenties, että myös mummolan rakas taulu sekä joitakin vuosia sitten vintageliikkeestä löytämäni pyöreä peili pääsivät talossa paraatipaikoille. Peilihän oli edellisessä kodissamme makuuhuoneessa, kuvia vaikkapa täällä (melkein muuten iskee haikea olo Nørrebron kämppäkuvia kaivellessa, oon jo ihan unohtanut miten paljon rakastin sitä asuntoa).
Vaikka tässä kaamoksen sun muun syvissä aalloissa lilluessa on välillä tuntunut siltä, ettei kertakaikkisesti koskaan päästä kunnolla asettumaan taloksi tänne uuteen kotiimme, valaa ruokailutilan edistysaskel toivoa. Hommat etenee hitaammin ja epävarmemmin kuin tahtoisin, mutta ne kuitenkin etenee. Vaikka usko on ollut koetuksella viime aikoina, alan taas luottaa siihen, että saadaan talosta juuri niin hyvä ja kaunis koti kuin lähes vuosi sitten kaupantekoaikaan haaveilin. Ja yritän unohtaa kollegani viimekesäiset sanat, joiden mukaan taloon muuttamisessa kestää aina vähintään neljä vuotta. Neljä hemmetin vuotta?! Siihen en kyllä ala.
—