Ähäkutti, enää en turhista innostu

Nørrebro Summers

Olin nuorempana todella tunteellista sorttia - köhöm, no aika monella mittapuulla olen sitä vieläkin. Muistan, kuinka pirun onnelliseksi tulin kun sain kesätyön jätskikiskalta, ihastuin johonkin uuteen tyyppiin, suuntasin lentokentälle lähteäkseni viikoksi 400 euroa maksaneelle lomalle johonkin rantakohteeseen. Tässä se nyt on, täydellinen onni, joka kestänee forever!! Kun toteutuneet unelmat vaihtuivat hiljalleen (tai hieman nopeammin) tosielämän arkisiin sävyihin, karisi myös vaaleanpunaiset fiilikset. Ekasta kesäduunista seurasi vuosikymmenen kestänyt jäätelötrauma, huumaavat ihastukset vaihtuivat sydänsuruihin tai ällötykseen, bilelomalla olikin vähän tylsää. Vuosien varrella tavoitteet ovat muuttuneet, tilanteet eläneet, koko sydämen halkaiseva innostuminen vaihtunut pikkuhiljaa enemmänkin sellaiseen jeppistä, tosi kiva mutta katotaan mikä tässäkin on lopulta vikana -ajatteluun. Siinä missä olen yhä todellinen tunteella eläjä, itkupilli, pakahtuvan sielun omistaja ja koen ikävät jutut tosi voimakkaana, on riemun tunteet laimentuneet vuosien varrella.

En oo oppinut painamaan epäonnistumisia ja pettymyksiä villasella 32 vuoden ikään mennessä, mutta ähäkutti, enää en turhista innostu.

 

 

 

Siinä on jotakin todella surullista, ettei nykyään tulisi mieleenkään hyppiä innosta kun vaikka saa uuden duunin, varaa unelmamatkan, on rakastunut, tilille mätkähtää veronpalautus, muuttaa uuteen asuntoon. Mielelläni kilistän tyytyväisesti hymyillen lasia kaikenlaisten etappien kunniaksi, mutta en kyllä riehaannu, en tuuleta liikaa. Koska kyllä mä olen jo niin moneen kertaan nähnyt, miten siinä sitten lopulta käy: joko kaikki savuaa jossain kohtaa raunioina tai, tässä elämäntilanteessa ehkä todennäköisempää, muuttuu jos nyt ei harmaaksi niin ainakin hailakan väriseksi arjeksi. Kaikki on ohimenevää, myös onni.

Oon ollut tässä viimeiset pari kuukautta niin hyvinvoiva, että sen näkee ulospäin. Toki on ollut huonoja hetkiä, töyssyjä, elämää, mutta pääasiassa elo on ollut mukavaa. Yhtenä iltana F sitten rohkeni kysyä multa, oonko onnellinen (koko syksyn jatkuneina kakkakuukausina ei paljoa tarttenut tiedustella). Ja tiedättekö, menin vähän mykäksi. Olin mä jo jonkin aikaa fiilistellyt omaa oloani, tuo juhlallinen o-sanakin oli käväissyt mielessä, mutta jotenkin suora kysymys silti yllätti. Niiden kiusallisten, hiljaisten, kysymystä seuranneiden sekuntien aikana mä mietin sitä, että jinxaanko mä nyt kaiken jos menen moisen tunnustamaan. Jos paljastan maailmalle, edes itselleni, että piru vie kyllä olen, teen itsestäni samalla haavoittuvaisen. Korkealta voi nimittäin sitten taas mätkähtää alas, ja niinhän siinä yleensä tuppaa käymään. 

Oon, kyllä mä oon. Tosi onnellinen oikeastaan*, sanoin hiljaisella äänellä. *Tiedostan kyllä, että ei tää varmaan loputtomiin jatku, lisäsin itselleni pikkupräntin pään sisällä. Olenhan niin fiksu, etten enää moiseen tunteeseen varauksetta lankea. Tiedän paremmin.

Ja tää on alkanut ärsyttää mua tosi paljon. Jos en siis vieläkään oo oppinut sysäämään huolia sivuun samalla aiemminkin oon stressannut ja aina on käynyt lopulta hyvin -logiikalla, niin miksi skeptisyys tai realismi saa vapaasti katkoa onneltani siivet? Onko mahdollinen tuleva pettymys tai arjen runnova paluu jotenkin vähemmän ikävää, jos tajusin varautua siihen etukäteen ja jätin pakahduttavat ilon tunteet vellomatta? Tuskin. Ja vaikka olisikin, mä ehkä silti mieluummin valitsisin olla jonkin aikaa superonnellinen ja sitten lopulta pettyisin, kuin olisin varuiksi vähän kyyninen kaiken aikaa.

Yritän siis tästä eteenpäin olla pelkäämättä pettymyksiä, arkea, todellisuutta. Sitä että kohta taas sattuu jotain. Olla vähän enemmän se teinivuosilta tuttu sinisilmäinen taivaanrannanmaalari, joka ajattelee, että täydellinen sydämen täyttävä onni ei pelkästään oo mahdollista, vaan joskus totta tosiaan on tässä ja nyt. Tahdon uskaltaa hyppiä innosta, juhlia onnistumisia, tuulettaa, iloita - ilman henkisiä disclaimereita tai pikkupränttejä, takaraivossa välkkyvää muistutusta siitä, että kyllä tääkin tästä vielä pers...

Ihanaa sunnuntaita! <3

---

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Kommentit

vilhelmiinah
VILHELMIINA H.

Hyvä asenne! Leppoisaa sunnuntaita sinne Köpikseen <3

marjapilami
Nørrebro Summers

Kiitos, samoin sinne! :*

pöpelikössä
Pöpelikössä

Se on kyllä tosi helppoa lisätä, jos ei ääneen niin oman päänsä sisällä, kaikkiin iloisiin sattumuksiin, saatuihin kehuihin, haaveiluihin ja muihin sellaisiin asoihin se perhanan mutta.

"plaaplaaihanajuttuplaa, MUTTA..."

Julistakaamme mutaton aikakausi alkaneeksi! Koska kuten sanoit, sitä paskaa saattaa lappaa (tai olla lappamatta!) riippumatta siitä onko sitä ennen ollut ällöttävän onnellinen ja riemastunut, vaiko ei, joten miksi kahlita iloa silloin kun sitä on.

marjapilami
Nørrebro Summers

Kyllä, mutaton aikakausi! Ilon kahlitseminen vain siksi, ettei sitten vaan kävis kuitenkin lopulta hassusti = ehkä maailman tylsin logiikka :)

Kommentoi