Asiat, joita en tule kaipaamaan Vesterbron kämpästä
Kenties suurin syy sille, miksi meidän Vesterbrossa asutuilta yhdeksältä kuukaudelta ei löydy juuri lainkaan kämppäkuvia on se, että kyseisessä asunnossa oli tasan kolme fotogeenista kohtaa ja ne tuli kuvattua tyyliin ekan päivän aikana. Muutama kuvakulma, jotka nätiksi siivottuna ja kaksin käsin filtteröitynä (kirkkaus tappiin, lämpö miinuksen puolelle ja niin edelleen) kelpasi mun verkkokalvoille sekä silloin tällöin myös somekanaviin. Kaikki muu oli pimeää, ruskeaa mössöä, josta ei jäänyt kuvamuistoja eikä paljoa harmita.
Eilen luovutettiin tilapäiskämpän avaimet takaisin meidän mukavalle vuokraisännälle ja kun päästiin rapusta ulos kadulle, oli mun ensimmäiset sanani see you never, sucker (tämä siis kohdistettuna asuntoon, ei vuokraisäntään, jota toivottavasti tapaamme vielä… joskaan ei kiitos hänen kotonaan!). Ei tippaakaan sitä tavallista haikeutta, joka yleensä lopullisen muuton koittaessa valtaa sielun ja mielen. Pelkästään helpotusta, se on ohi nyt. Vesterbron kämppä ei koskaan ollut koti, vain paikka jossa mun elämä oli lähes vuoden verran ikään kuin tauolla, asunto, jossa sinnittelin kamalan ajan läpi. Ei tuu ikävä, näitä kuukausia tai sitä kämppää.
En siis voi teille nyt kuvin osoittaa tilapäiskämppämme epäkohtia (sorry not sorry), mutta antakaapa kun kerron! Näitä ei tuu ainakaan ikävä:
Suihku ilman painetta
Kuvittelin, että meidän edellisessä suihkussa Nørrebrossa oli huono paine, mutta se olikin loistava! Yhdeksän fakin kuukautta suihkuja, jotka tuntuu siltä että kaveri valuttaa litran pullosta vettä niskaan.
Suihku ilman kuumaa vettä
Voi niitä onnen päiviä (joita oli yhteensä ehkä kymmenen koko aikana), kun pääsin kunnolla lämmittävään kuumaan suihkuun – tietysti lirularupaineella nekin. Yleensä veden sai just ja just siedettävän lämpimäksi, mutta monesti suihkun tai ainakin hiusten pesun joutui kerta kaikkiaan skippaamaan, koska vesi oli liian kylmää. Fun!
Kamala haju, kun naapuri veti vessan
Se antoi pienen varoituksen, sihahdusmaisen äänen. Sitten sulla oli kolmisen sekuntia aikaa keskeyttää mitä ikinä olitkaan tekemässä ja juosta turvaan, eteisen puolelle, ennen kuin huimaavan oksettava kakan haju valtasi koko kylppärin. Naapureiden vessan vetämiset siis laukaisivat viemäristössä jonkinlaisen reaktion, josta en liiemmin perustanut. Auta armias, jos olit vaikkapa shampoot päässä siellä kylmässä, paineettomassa suihkussa kun kyseinen ilmiö tapahtui – ei auttanut kuin lillua hajussa ja tuplata suihkussa käyttämänsä aika itsensä desinfioimiseen (ja kakomiseen).
Keittiön kaapit täynnä kämpän omistajan ruokaa ja tavaraa
Tilapäinen asuntomme oli aika pieni ja kaappitilaa todella vähän. Tilannetta ei auttanut se, että kämpän omistajan omat kamat täyttivät 95% kaikesta tilasta. Saatiin survottua itsellemme yksi kokonainen hylly keittiöstä, mutta muuten säilytettiin ruokatavaroitamme ja muita tarvikkeita ohuissa riveissä kaappien etuosissa, omistajan tavaroiden edessä. Nauratti somen inspokuvat kaiken maailman aamiaiskaapeista ja keittiösaarekkeista, kun mä jouduin nostamaan neljä tavaraa ennen kuin pääsin käsiksi teepussiin.
Alakerran naapurit
Me saatiin toistuvasti valituksia, kirjeitä, heippalappuja, sekalaisia huutoja ja riehumisia osaksemme, koska oltiin alakerran asukkien mielestä niin äänekkäitä. Me kaksi, jotka ei yhdeksän kuukauden aikana kertaakaan riidelty kovaäänisesti, järjestetty illalliskutsuja tai kuunneltu musiikkia kunnon kaiuttimesta (iltaisin meillä on yleensä hysteeriset nauruhepulit, mutta sen kanssa naapureiden on vaan pakko elää). Heidän mielestään me käveltiin asunnossamme liikaa ja liian kovaa. Ja auta armias, jos tein vaikka töitä himasta jonakin päivänä tai olin saikulla, silloin ovella oltiin taas hakkaamassa ja valittamassa, kun he eivät päivisinkään saa olla rauhassa paukkeelta. En totisesti tiedä, onko talon rakenteissa jotakin vikaa, jonka johdosta meidän asunnon äänet tuhatkertaistui matkatessaan alakertaan, eikä mua tilapäisenä vuokralaisena varsinaisesti kiinnostanutkaan.
Yläkerran naapurit
Alakerran naapureista inspiroituneena kävin kerran perjantai-iltana yhdentoista aikaan yläkerran naapureiden ovella koputtamassa, kun niillä oli megabileet ja ne bassotti menemään suoraan meidän makkarin yläpuolella (mikä siinä onkin, että naapureilla on aina ihan karsea musamaku?). Kyselin varovaisesti, että josko he voisivat vähän hiljentää kun haluaisin mummelina jo nukkumaan. Sain vastaukseksi, että kello ei vielä oo edes puoltayötä, lähepäs siitä valittamasta ja ovi paiskattiin kiinni. Toivoin sillä hetkellä niin kovasti, että voisin maagisesti poistaa meidän kämpän välistä ja siirtää yläkerran mölyapinat suoraan alakerran skitsoilijoiden yläpuolelle – siitä olisi tullut hauska show!
Kaasuhella
Joo, joo, tiedetään. Kaasuhella on hip ja cool ja himokokkaajat suosivat niitä. En kuitenkaan yhdeksänkään kuukauden aikana oppinut kunnolla käyttämään sitä ja jouduin aina polvistumaan hellan eteen ja rynkyttämään niitä kirottuja nappeja ties miten pitkään, ennen kuin sain homman toimimaan.
Tiskikoneettomuus
Oon kuullut urbaania legendaa, että jotkut ihmiset pystyvät elämään täysipainoista, onnellista elämää ilman tiskikonetta, mutten tosiaankaan ymmärrä miten. Kamalaa aikaa, ystäväiseni. Kamalaa. Hinkata menemään jollain rupusella harjalla ja pelätä milloin ovella taas hakataan kun kolistelen tiskatessani liikaa.
Ikkunat joita ei saa auki, eikä ainakaan kiinni
Kuukausien kuluessa opin, että ellen ollut valmis sitoutumaan avoinaiseen ikkunaan, en voinut avata sitä ellei F ollut himassa. Niitä vanhoja turvokkeita ei meinaan saanut liikutettua mihinkään suuntaan, etenkään sulkeminen ei onnistunut ilman huomattavaa sormi- ja rannevoimaa sekä korkeaa kipukynnystä.
Käsinojaton sohva
Väittivät alakerran naapurit mitä tahansa, mä harvemmin steppaan, imuroin, hypin narua, kannan elefantin poikasia tai vasaroin lattialankkuja kotona ollessani. Sen sijaan mä kasaan muutaman tyynyn sohvan nurkkaan, käsinojan varaan, ja parkkeeraan siihen tuntikausiksi mukavaan asentoon läppärini kanssa, jalat ylhäällä. Mutta kun sitä käsinojaa ei ole!!? Missä sohvassa ei oo käsinojaa!? Se on kuin suunnittelisi suihkun ilman lämmintä vettä, keittiön ilman tiskikonetta tai kerrostalon ilman äänieristeitä. Yhdeksän kuukauden ajan mä luisuin luisumistani, kunnes lopulta tyynykasani lävähti lattialle (apua kuuluikohan siitä niin kova ääni että ovella taas kohta paukutetaan) ja jouduin kasata sen uudestaan ja aloittaa luisumisen alusta. Helvettiä! Täyttä helvettiä!
Pieni sänky
120 tai 140 senttiä, en koskaan mitannut sänkyä koska oli kai parempi olla tietämättä. Kun nukkumakaverina on raamikas kaksimetrinen mies ja sänky on normaalisti 180-senttinen, on tällekin olosuhteelle vain yksi kuvaava sana: helvettiä!
Avaimet, joilla joko pääsee sisään tai ei
Meidän kämpän lukoissa ja/tai avaimissa oli jotain pahasti pielessä. Oli päiviä, kun asunnon ovea ei kerta kaikkiaan meinannut saada auki ja jouduin istahtamaan portaalle keräämään voimia (ja hermoja), ennen kuin jaksoin jatkaa taas yrittämistä. Ei me kertaakaan rapussa jouduttu yömymään, eli kyllä ne avaimet sitten aina lopulta pelasi.
Pimeys
Asunto sijaitsi just silleen väärin päin, että makkariin ja keittiöön tulvi valoa koko päivän ja olo- ja ruokailuhuoneet olivat sysipimeitä kesät talvet. Lisää yhtälöön vielä ruskeat lattiat, tummanruskeat sekä mustat huonekalut ja voilá! Yhdeksän kuukautta bunkkerissa. En edes halua laskea, kuinka moni mun mukana raahaamistani kasviraasuista menehtyi tuona aikana. Lampuilla ois saanut tilannetta parannettua, muttei sitten haluttu ostaa mitään turhaa tilapäistä ja päätettiin sinnitellä menemään yksi ankea vuosi (sama sinnittelymentaliteetti koski muutakin yllä mainittua, ei vaan jaksettu ruveta suuremmin/kalliimmin fiksailemaan tilapäistä).
Selvisin, saakeli.
–
Voi olla, että unohdan jotain, mutta saa tästä ainakin hyvän kuvan mun kotielämästä tältä vuodelta. Ei siis liene ihme, ettei oo inspiraatiota oikeen riittänyt – juuri mihinkään. Näpyttelen tätä postausta meidän uudessa valoisassa talossa, aurinkoisena sunnuntaiaamuna, sohvan käsinojaa vasten kasattuun tyynyröykkiöön kaivautuneena (ei luisu mihinkään!). Taustalla kaunein tietämäni ääni, tiskikoneen hurina. En voi olla varovasti toivomatta, että ahdistava, ankea, koettelemusten 2019 alkaa raivata tietään valolle ja uudelle. Tuntuu ainakin siltä, että kaikki kiva on taas mahdollista.
Puss! Ihanaa sunnuntaita sinne.
Postauksen kuvassa yksi asunnon fotogeenisista kuvakulmista, makuuhuone ja siitä avautuva parveke.
—