Kaipuu lähiöön

1A5414F5-7EDE-4D81-943E-35DAC3193C5A.JPG

5AD21891-D4BA-4508-A286-96601A0CF1BD.JPG

 

Mun muistoihin on kapseloitunut erillisenä maailmanaan ne 9 vuotta, jotka elelin hauvani kanssa lähiössä kaksistaan. Ensin siinä 24 neliön vuokrakopissa Helsingin pahamaineisimmalla alueella (ei se nyt niin paha ollut, paitsi sen yhden kerran kun pakettiauto alkoi seuraamaan mua öisellä kadulla kun kävelin baarireissun jälkeen bussipysäkiltä himaan ja silloin kuin vauhko, verinen mies vaati päästä alaovesta rappuun sisään… Niin tosiaan, näähän tapahtui viiden minsan sisällä toisistaan – what a great night) ja myöhemmin ekassa ikiomassa asunnossani Laajasalossa, siellä seiskakerroksen sydämeni kodissa. Viikonloppuaamuisin heräsin useammin vaihtelevan asteisessa krapulassa kuin täysin ilman, nappasin pienen oranssin koirani matkaan ja häippäsin metsiin. Riippuen siitä, kuinka paljon tuuletusta pää tarvitsi, sitä pitempään kävelin. Joskus kun podin armotonta morkkista jostain hölmöilystä, kävelin kerta kaikkiaan niin kauan, tuntikausia, että sen kärvennys oli hellittänyt. Viimeisinä mun ja Lion (siis sen koiran) yhteisinä vuosina löysin myös valokuvauksen ja räpsin näiden vaellusten aikana paljon kuvia.

En tajunnut sitä silloin, mutta musta tuntuu että se pieni hassu koira ja lähiössä vietetty kaksikymppisyys niin monella tavalla pelasti mut. Olin levoton sielu, etsin parhaita bileitä, halusin kuulua jonnekin – en itsekään tiedä minne ja miksi ihmeessä – ja olin aika hukassa. Haaveilin keskusta-asunnosta, siitä että eläisin samassa sykkeessä monen muun kaverin kanssa, sellaista cityelämää, brunsseja ja jatkoja. Toisaalta olin kuitenkin taloudellisesti niin järkevä, etten raaskinut maksaa asumisesta enempää siinä elämäntilanteessa ja jäin lähiöön, olihan mulla se hauvakin. Ärsytti sanoin kuvaamattomasti körötellä aina sillä samalla hitaalla yöbussilla himaan tai maksaa taksista miljoonan, mutta niin mä vaan tein ja sitten painuin aamulla koiran kanssa luontoon. Suunnilleen joka viikonloppu, kaikkien niiden yhdeksän vuoden ajan. En elänyt cityelämää, laahustanut darrassa skumppabrunssille, vaan rauhotuin ja olin luonnossa. Elämässä säilyi tasapaino kreisin, pinnallisen sinkkuelämän ja hiljaisuuden välillä.

Ja sitten kaikkea tapahtui: tapasin ihanan miehen, Lio-raukan elämä päättyi ja melko pian unelma cityelämästä toteutui.

Ette uskokaan, miten monena viikonloppuaamuna olin kironnut lähiötä ja koiran omistamista, selannut somesta kavereiden brunssipäivityksiä ja lukenut viesteistä mitä kaikkea hauskaa oli tapahtunut sen jälkeen kun mä olin kiirehtinyt yödösään. Yhtäkkiä mä elinkin sitä samaa elämää – ei koiraa herättämässä viikonloppuamuisin ja kävelymatka kaikkialle. Bileiltojen aiheuttama väsymys vaihtui hiljalleen työelämän aiheuttamaan väsymykseen mutta yhtä kaikki, nyt mä olin se cityihminen.

Joo, mä rakastan tätä nykyistä elämäntyyliä ja saan varsinkin näin keväästä ja alkukesästä pakahduttavia ilokohtauksia, kun en vaan kestä miten siistiä on asua näin lähellä kaikkea superkiinnostavaa ja kaunista. Lähiön kasvatille se on huikeeta. Lisäksi brunsseilen usein, eli #lifegoals. Kun F puhuu talon ostamisesta, puutarhanhoidosta, takasta ja kaikesta sellaisesta, tuppaan lietsoontua paniikkiin, en mä ole valmis siihen vielä, anna mulle joku kolme vuotta aikaa pliis. Ja sitten tulee sellaisia päiviä kuin eilinen:

Kävellään omakotialueella hiljalleen keskellä autotietä (ei siellä kukaan aja kuitenkaan), ihmetellään miten monen linnun ääntä voi kerralla kuulla (meillä kuuluu vaan liikenteen huminaa ja hälytysajoneuvoja), hengitetään raikasta sumuilmaa, pujahdetaan portista sellaiseen vähän villiintyneeseen pihaan, astutaan frendien täydellisen kauniiseen kotiin. F painuu lastenhuoneeseen jubailemaan sen vanhan ystävän kanssa, mä juon ruokapöydän äärellä samppanjaa tyypin kanssa jonka syntymänimi on Elvis ja toisen joka on asunut täällä muakin pidempään, eikä puhu vielä tanskaa. Kuunnellaan jazzia, syödään vesimelonia, joku soittaa välillä kitaraa. Me ollaan niin pirun kaukana kaikesta (siis meidän cityihmisten mielestä), ettei kukaan jaksa ajatellakaan lähtemistä, eli kenelläkään ei oo kiire minnekään. Ollaan vaan me, kevään vihreänharmaa alkuilta, ikkunaan ropisevat sadepisarat ja se jazz.

Ja kyllä vaan, mä kaipaan kipeästi lähiöön. En ehkä oo vielä valmis palaamaan, mutta kaipaan. Ja aion palata. (Sekä hankkia koiran <3)

 

*Piti oikein googlata, että onko lähiö oikea sana tässä yhteydessä, koska sehän yleensä tarkoittaa nimenomaan kerrostaloaluetta – jollaiseen mulla ei oo aikomusta palata, kiitti vaan. Toinen vaihtoehto ois esikaupunkialue, mutta se kuulostaa niin ihmeelliseltä että pysyttelen lähiössä. Kyllä te tiedätte mitä mä tarkoitan.

Ja sitä paitsi, Kaipuu esikaupunkialueelle – ei kovin kiinnostava otsikko, vai mitä? 

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *