Kauhutarina hautausmaalla
Tää tarina on tosi, voin sen vaikka vannoa. Kerron sen niin hyvin kuin vain pystyn ja muistan, vaikkakin osa on jo alkanut unohtua. Aika tuo armoa, sanotaan. Tai ehkä sanotaan, keksin sen päästäni, mutta se kuulostaa siltä, että voisi hyvin ollakin sanonta. Kuten pysäyttävimmillä stooreilla on tapana, tääkin alkoi ihan tavallisena päivänä, aurinkoisena sellaisena. Kun me sitä vähiten odotettiin.
Sinä päivänä ystävät oli täällä meillä kylässä pienen poikansa kanssa. Syötiin yhdessä brunssia, jutusteltiin, naurettiin, kaikki oli hyvin. Me ei osattu aavistaakaan, että aivan pian ote tutusta elämästä – toisistammekin – lipeäisi hetkeksi. Opettaisi meitä, vavisuttaisi meitä.
Brunssin jälkeen lähdettiin läheiselle hautausmaalle käppäilemään ja nauttimaan säästä, kuten täällä on tapana. Oon käynyt siellä ennenkin, lukuisia kertoja, kutsunut sitä erääksi lempipaikoistani, tuudittautunut siellä turvalliseen tunteeseen. Mikään ei valmistanut meitä tulevaan, siihen, että aivan pian oltaisiin tyhjän päällä.
Se alkoi kahvihampaasta. Kolme meistä päätti kipaista läheiseen kahvilaan takeout-latteja tilaamaan ja Mikkel, ystävämme ja hieno isä, lupasi jäädä kiertämään hautausmaata vaunujen kanssa, kunnes poika nukahtaa. Auringon säteet lämmittivät ihoa kun istuttiin terassilla kahvejamme odottamassa, naurettiin, oltiin rentoja. Ei ollut huolen häivää. Kahvimukit saatuamme suunnattiin takaisin hautausmaalle ja sitten se alkoi.
Hermostunut naurahdus, vilkaisu, epäusko. Oliko se… eihän… muistan varmaan väärin…
Mikkelillä ei s**tana oo puhelinta, se ei muistanut ottaa sitä aamulla mukaan. Tää oli tässä, me ei enää koskaan löydetä niitä, evör.
Ja ihan tuosta vaan, hautausmaan lukuisat mutkat ja piilot, risteilevät polut, varjoisat sopukat muuttivat muotoaan. Se ei ollut enää lempeä keidas kaupungin keskellä, ei rento kohtauspaikka. Se oli paikka, jossa tönötti kolme aikuista pahviset kahvimukit käsissään ja jossain, luoja ties missä, neljäs aikuinen ja yksi lapsi ilman puhelinta, herran vuonna 2017. Puiden varjot olivat uhkaavia, tunnelma muuttui. Mistä me ikinä löydettäisiin Mikkel ja poika? Ehtisikö sen kahvi viilentyä? Olisiko se jo ihan näreissään, kun joutui kiertämään niiden vaunujen kanssa täällä kehää?
Ja ennen kaikkea, miten kukaan on koskaan löytänyt ketään tai minnekään ennen kännyköitä.
Tarinan järkyttävin osa on vielä tulossa. Kahvit nimittäin olivat lakanneet höyryämästä ja isää lapsensa kanssa ei löytynyt. Ainakaan niitä oikeita. Kylmät väreet hiipi pitkin käsivarsiamme ja toivo alkoi hiipua. Meidän olisi turvauduttava keinoon, johon kukaan ei ollut valmis, josta ei olisi enää paluuta. Pimeyden oljenkorteen.
”Hei anteeks, oottekste nähny sellasta aika pitkää miestä kenellä on tumma parta ja se työntää lastenvaunuja?”
Me kysyttiin apua, kelatkaa. Tuntemattomilta, jotka istu siellä. Ihan kuin jotkut pellet turistit, sellaiset kellä ei oo puhelimia. Pimeyden oljenkorsi, lastuina käsissämme, jyrsittynä. Ja me vielä asutaan ihan vieressä, eli ne ehkä joskus tunnistaa meidät ja miettii että noi on ne luuserit sieltä hautausmaalta ketkä hukkas niiden frendin ja ne ei osaa käyttää nettiä.
Onni onnettomuudessa; ne tuntemattomat tyypit olivat kuin olivatkin nähneet aika pitkän miehen kenellä on tumma parta ja kuka työntää lastenvaunuja. Se oli kävellyt joku neljä kertaa niiden ohi. Ne viittasi meidät oikeaan suuntaan ja siellä, aivan puiden varjostaman hiekkatien toisessa päässä, näkyi tuttu naama. Se hymyili. Me käveltiin toistemme luokse, naureskeltiin vähän ja istuttiin kahvien kanssa nurmikolle. Meistä kolme piteli puhelimestaan hellästi taskun läpi kiinni ja neljäs puhui kesästä.
Kauhutarina hautausmaalla oli päättynyt, mutta jättänyt meihin jälkensä.
—
There was this time when we lost a guy who had forgotten to take his phone with him. It was scary as f*ck and we had to ask strangers for help.
—
FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:
Snapchat & Instagram @marjapilami