Kerran viikossa Köpikseen
Nyt on oikeesti alkanut tuntua siltä, että talo ei ehkä ookaan pelkkää harhaa tai pysyvästi abstrakti juttu kaukana tulevaisuudessa, vaan se ihan oikeasti tapahtuu. Oli kesäkuun eka viikonloppu ja Linda oli kylässä, sitten oltiin pari viikkoa reissussa ja sitten oli elokuu. En oo varma miten tässä näin kävi. Kesä on mennyt ennätysnopeesti ja ei kauaakaan, kun pääsen sanomaan ”enää kaksi kuukautta avaimiin”. Tuun sitten kyllä todellakin sen vielä virallisesti sanomaan 😀
Siinä missä mulle alkaa konkretisoitumaan se, että me ei-enää-niin-kaukana-tulevaisuudessa muutetaan pienempään kaupunkiin, aletaan elää uutta taloelämää ja täytetään päivämme uusilla rutiineilla, alkaa muille ihmisille selkeesti valjeta, että me oikeasti lähdetään Köpiksestä. Mun ja F:n ajatukset painottuu kivaan puuhaan uudessa kodissa, kun taas kaverit tietysti enemmän tarraa siihen tosiasiaan, ettei enää asuta parin kilsan säteellä toisistamme. Mä ihmettelen tulevaa, uudelta tuntuvaa elämää ja muut meidän muotoista aukkoa jokapäiväisessä Köpis-arjessa. Huomaan tän siitä, että nyt yhtäkkiä viikon sisään neljä tyyppiä on varovasti tiedustellut että niin, miten usein sä kelasit jatkossa käydä täällä. (En siis toki tarkoita, ettei mua yhtä lailla harmita muuttaa kauas kavereista, mutta meillä on niin paljon kaikkea intoiltavaa, etten oo kauheesti ehtinyt tuota murehtia.)
Mä alunperin ajattelin, että saatettais hyvinkin tulla Köpikseen pariskuntaretkelle vaikka kerran viikossa hengailemaan, viettämään laatuaikaa, näkemään kavereita ja maistelemaan cityelämää – ja sen päälle kävisin täällä viikoittain yksin juoruamassa omien frendien kanssa. Ei me nyt niin kaukana olla, puolisen tuntia vaan. Mutta tuossa jokunen kuukausi takaperin F spontaanisti huokasi, ettei enää koskaan tuu kaupunkiin kun täältä päästään pois. En nyt enää muista mikä olosuhde laukaisi moisen äkkijyrkän mielipiteen, mutta tosissaan se tuntui olevan. Vaikka uskon herraa cityssä vielä sentään joskus näkeväni, ei se selkeästi yhdy mielikuviini jokalauantaisista reissuista tänne. I’m on my own.
Nää samaiset kaverit, jotka on viime aikoina tiedustellut tulevaisuuden visitointipläänejä, vaikuttaa olevan kaikki sitä mieltä että mua näkyy Köpiksessä vähemmän kuin itse uskoisin. Mun on tietysti mahdoton arvioida, mitä tuleman pitää, mutta tällä hetkellä kuvittelisin että käyn kaupungissa noin kerran viikossa. Tiedostan laiskuuteni ja mukavuudenhaluni, joten en usko että välttämättä jaksan sitä useammin ravata, mutta kerran viikossa – kai mä nyt siihen pystyn. Pystynhän? Mulla ei oo vielä uusilla huudeilla kavereita, joten mähän tuun hulluksi jos istun himassa F:n kanssa päivästä toiseen enkä nää omia frendejä. Kaverit käy meilläkin varmasti kylässä, mutta tuskin nekään jaksaa siellä kaukana koko ajan rampata (joskin, olkoon tämä avoin kutsu, pliis tulkaa). Eli kerran viikossa Köpikseen, siihen aion tähdätä.
Hassua, miten melkein fantasiamaiselta tähän saakka tuntunut taloulottuvuus alkaa saada hiljalleen tosielämän värejä ylleen. Se ei ookaan pelkkiä Pinterest-boardeja ja vaaleanpunaisia kuvitelmia, vaan hyvän lattiankäsittelijän metsästystä (MISSION F*CKING IMPOSSIBLE), muuttopäivän sumplimista, huolta siitä näänkö enää tarpeeksi frendejä, pohdintaa auton ostosta, oman päivittäisen työmatkan suunnittelua, kuukausikustannusten laskemista ja kaikkea tosi tavallista. Toisaalta just tavallista mä eniten kaipaankin, vähän tylsää ja melko muuttumatonta. Kyllä ne raamit kai hiljalleen rakentuu ja uusi elämä ihmisineen löytää muotonsa.
Mutta siihen saakka, odotan – 73 päivää enää.
—