Koronakevät kirkasti elämän ihanat värit

Tänään tapahtui kaikkea sellaista, joka olisi vielä muutama kuukausi sitten mennyt ihan peruskaurasta. Ehkä päivä olisi ollut jopa vähän tylsä, ainakin tuikitavallinen (no ei ihan koko päivä kuitenkaan, mutta siitä jännästä osasta kerron myöhemmin lisää).

Ajettiin poikaystävän ja beben kanssa autollamme Kööpenhaminaan (ööö en edes muista milloin olisin käynyt kaupungissa viimeksi, ehkä helmikuussa), parkkeerattiin Nordhavniin, ostettiin Lagkagehusetista kahvit ja kasa leipiä sekä leivoksia (kyseinen lafka on tällä hetkellä someskandaalin keskiössä ja poikkiksen mielestä meidän ois pitänyt boikotoida sitä, mutta dramaattisesti tiuskasin että vastasyntyneen vanhempina voidaan syödä vaikka panda eläintarhasta eikä meitä voi siitä tuomita, ollaan selviytymismoodissa) (en tietty tarkoittanut mitä sanoin, ei ole OK syödä pandaa!!!) (mulla oli tapahtuma-aikaan orastava nälkäkiukku, mutta sen saatoittekin jo arvata), treffattiin mun vanhaa pomoa ja työkaveria heidän nykyisellä duunipaikallaan, käveltiin vehreässä puistossa ja seisoskeltiin pistävässä tuulessa. Kaikkea sellaista, jota oon tehnyt vuosien mittaan tuhat kertaa sitä sen enempää miettimättä.

Automatkat ovat tuntuneet puuduttavilta, hyvät kahvit vähän syntiseltä tuhlaukselta, herkkuihinkin on turtunut kun niitä on aina saatavilla, ihanat ihmiset ympärillä – surullista kyllä – ovat olleet itsestäänselvyys. Puistossa kävely on ollut ihan liian tuttua ja se Köpiksen ikuinen tuuli kasvoilla ärsyttävä.

Tässä postauksessa mainitsin, että vastasyntyneen vauvelin kanssa eläessä aiemmin tuikitavalliset jutut kuten vaikkapa pitkä kuuma suihku tuntuu nykyään luksukselta. Huomasin tänään, että koronakeväällä on suuremmassa skaalassa sama vaikutus ihan kaikkeen. Meidän muutaman tunnin kevätretki kaupunkiin oli ihan tajutonta herkkua, kuin illallinen parhaan Michelin-raflan ikkunapöydässä Raxissa mätettyjen vuosien sijaan. Aistit olivat terästyneet, rinnassa pulppusi ilo ja lievä jännitys, teki toisaalta mieli ahmia päivä kerralla suihinsa ja toisaalta taas vaalia näitä harvinaisia hetkiä.

Maailma näytti tavallaan tutulta, mutta silti uudenlaiselta – enkä osaa kuvitella, että se ihan ennalleen enää palaisi. Värit olivat kirkastuneet. Odotan todellakin sitä, että pääsen taas rutistamaan ihmisiä jotka täyttävät sieluni hyvällä ololla ja kahvittelemaan kaupungissa useammin, mutten sitä että siitä kaikesta tulee peruskauraa.

Tästä keväästä ei koronan puolesta kovinkaan montaa juttua tuu ikävä, mutta tämän tunteen haluaisin edes jollain tasolla säilyttää. Sen kun niin monella tasolla ähkyssä elävä nykyihminen saa muistutuksen kaikesta arvokkaasta elämässään. Se skandaalikahvilan tuplacappucinokin oli kuukausien pikaisten kotikahvien jälkeen niin naurettavan hyvää, etten ainakaan tänään osaa kantaa sen juomisesta huonoa omaatuntoa.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *