Me mennään (vihdoin!!!) naimisiin
Iik, täältä tulee nyt se jännä ja ihana juttu, josta parissa aiemmassa postauksessa vihjailin (ja Instassa jo muutama päivä sitten paljastin). Me mennään vihdoin naimisiin, jee!
Seitsemän vuotta, kaksi asuinmaata, neljä asuntoa, yksi talo ja yksi vauveli myöhemmin. Vuosiemme varrelle on mahtunut taianomaisia onnen aikoja, synkkiä pohjamutia ja kaikkea siltä väliltä. Miljoonat huutonaurut sekä ihania reissuja lähelle ja kauas. On lukemattomin tavoin mitattuna elämäni suurin yksittäinen onnenpotku, että tapasin tulevan aviomieheni helsinkiläisessä yökerhossa silloin toukokuussa 2013.
Poikkis kosi noin kuukausi sitten meidän vuosipäivänä. Aloin tietty itkeä heti kun tajusin mitä tapahtuu ja unohdin tunnekuohussa vastata siihen oleellisimpaan kysymykseen, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Olemme kihloissa.
Halusin löytää vielä sen oikean sormuksenkin ennen kun paljastan newsit kaikelle kansalle. Täällä vauva-arjen ja kakkavaippojen pyörityksessä kihlaus ei varsinaisesti tuntunut kovin glamoröösiltä, tuskin todeltakaan, joten oli mukava saada kimalteleva rinkula sormeen tämän romanttisen etapin merkiksi. Ja piru vie, oon mankunut naimisiin viimeiset viisi vuotta, joten kyllä sitä sormustakin on suoraan sanottuna venailtu 😀
Tämä on hullu ja ikimuistoinen ajanjakso, sitä ei käy kieltäminen. Talo, uusi kaupunki, vauva, kihlaus ja vielä piakkoin häätkin (niin ja sit kans yks tollanen globaali pandemia). Joskus elämä vaan sykkii vauhdilla eteenpäin, eikä silloin auta muu kuin heittäytyä mukaan ja nauttia kyydistä. Olo on onnellinen ja onnekas, arki pullollaan rakkautta, turvallisuutta, pieniä kivoja hetkiä. Vaikka naimisiin meno ei käytännössä tässä elämäntilanteessa muuta juuri mitään, merkkaa se mulle silti hyvin paljon. Tavallaan se on se vika silaus, mikä tekee meistä virallisestikin perheen yhteisellä sukunimellä – tai oikeastaan tanskalaiseen tapaan kahdella yhteisellä sukunimellä (yhtään ei-naimisissa olevia perheitä vähättelemättä, avioliitto on ainoastaan mun henkilökohtainen toive ja mieltymys).
Ei olla ehditty häitä tässä sen suuremmin brainstormailla, mutta sen verran ollaan jubailtu, että A) naimisiin tekisi mieli mahdollisimman pian, B) hyvät bileet ystäville ja perheelle olisi kiva järkätä ja että C) tässä maailman- ja elämäntilanteessa kohdat A ja B eivät välttämättä onnistu yhdellä iskulla. Voipi siis olla, että paukataan paperilla avioon lähikuukausina suht vähin äänin ja järjestetään juhlat myöhemmin, mahdollisesti jo noin vuoden päästä tai sitten vasta hamassa tulevaisuudessa.
Oli miten oli, on IHANAA olla kihloissa! Mulla on jo vuosia ollut mielessä yksi häiden unelmalokaatio Köpiksessä, oispa huikeaa jos juhlat ois sitten joskus siellä… Ja vaikka olin kuinka luvannut itselleni, etten ala näitä hommeleita vielä miettimään, huomaan että ajatukset laukkaavat. Mutta kai se on sallittu, öööö, morsiamelle?
—