Mikä tekee kodista kodin?
Koti ei oo yhtä kuin asunto. Eikä viimeisen päälle sisustettu kämppä tarkoita, että tuntisi sen omakseen. Meidän edellinen asunto ei ollut oikea koti. Asuttiin siinä melkein vuosi, mutta ne muistot tuntuu jo jonnekin kadonneen. Niin vähän se paikka mulle merkkasi.
Sitä edeltävää Stadin keskustakämppää ja etenkin sen sijaintia mä rakastin, mutta siitä puhuttaessa meiltä lipsahtaa usein lausahdus F:n asunto. Ja me niin niin niin moneen kertaan puhuttiin ja sovittiin että se on meidän yhteinen, vaikka muutinkin lähes valmiiseen kotiin. F:n asuntoa edeltävä Itä-Helsingin (tai no Kaakkois…) koti oli mun eka ikioma, oikea sellainen. Ja tämä nykyinen sitten seuraava.
Jos siis sydämeltä kysytään.
Liekö sattumaa vai ei, että kodilta tuntuneet kodit on molemmat olleet omistusasuntoja. Ehkä omistaminen tuo turvallisuudentunnetta, ikioman tunnetta. Pysyvyyttä ainakin ja intoa panostaa.
Ja kai sitä kämppää saa aika paljon rakastaa tai nähdä vähintäänkin suurta potentiaalia, jos sen vuoksi haluaa hautautua velkataakan alle vuosiksi eteenpäin. Mutta kukin tyylillään. En oikeasti usko, että kodin tunne on suorassa yhteydessä niihin lainanlyhennyksiin.
Mulle koti on paikka, jonne on aina – siis ihan aina – kiva tulla. Ja jonne salaa usein kaipaa jos siellä ei oo. Kotona on ainakin yksi vakipaikka, jossa on maailman parasta istuskella, makoilla, viettää aikaa. Vaikkei asuisi yksin, on reviirijako selvä. Mun sohvannurkka on mun. Sun nojatuoli on sun. Ja mun kodissa on aina yksi tai kaksi kohtaa, minne kertyy vaatemytty. Haters gonna hate.
Koti on inspiroiva tila, jossa on lupa ja halu kokeilla uusia juttuja. Ihan sama onko kyseessä sitten sen kärähtävän mustikkapiirakan leipominen kerran vuodessa tai vaikkapa viherpeukalonsa kehittäminen (kuten allekirjoittaneella: 11 kasvia elossa, 4 kuollut). Koti kutsuu löytämään uusia onnen ja rentoutumisen lähteitä. Jos asuinkumppani heittää kapuloita rattaisiin, niin ei sen kanssa varmaan kannata asua.
Koti on myös kaunis. Mun kodit ei aina alussa oo sitä, mutta muutaman virheostoksen ja kantapään kautta askeltamisen jälkeen sinne päästään. Ja just sillä tavalla kaunis, mistä itse tykkää ja missä oma silmä ja sielu lepää. Jos koko asunto ei sattumoisin oo täydellinen niin ainakin siellä on monia juttuja ja yksityiskohtia, joihin on ihan rakastunut. Se riittää.
Ikinä ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan, mutta kodissa ainakin kuvittelee asuvansa pitkään. Ja voi asettua mukavasti aloilleen, jäädäkseen.
Kodin tekee hetket ja ihmiset. Tää on ollut mulle uudessa maassa haastavin sisustuselementti. Ei oo enää niitä samoja vanhoja kavereita viinittelemässä tai kahvilla joka toinen lauantai ja harva se tiistai. Onneksi porukkaa on kuitenkin käynyt kylässä ihan mukavasti, niin ei oo tarvinnut aina vaan kahdestaan täällä patsastella.
Toivottavasti pimenevät syysillat tuo tullessaan lisää hengausta ja kotioleilua uusien frendien kanssa (olkoon tämä avoin kutsu: meidän jääkaapin sisällöstä suurin osa on tällä hetkellä roseeta, uusi kahvinkeitinkin löytyy, tervetuloa).
Ja onhan mulla tosiaan asuinkumppani. Se tyyppi, joka antaa mun rauhassa harrastaa kasveinhoitoa, valokuvausta ja blogin kirjoittamista. Ja metsästää itse pokemoneja ja musisoi. Haluaa jopa tunkea mukaan mun varvasselfieen. Jos ei mikään muu, niin se ainakin tekee tästä kodin.
—
Home is where your heart is etc.
—
FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE: